Miksei päihdepsykiatreja kaivata?
Meän perällä on kyse siitä, että sosiaalipalvelut jonkin ikimuistoisen nautintaoikeuden perusteella -mikä heille suotakoon minun puolestani maailman tappiin asti -ovat omineet päihdehuollon jonkinlaiseksi sosioterapeuttiseksi pienpuuhasteluksi, johon 'asiakkaaksi' kelpaavat vain raittiit, motivoituneet, ei-aggressiiviset, ei-kaksoidiagnoosia kantavat ihmiset, työssä käyvät kunnolliset, känsäkämmeniset muurarit tai ratista tarpeeksi monesti kärynneet Yhtiön alemman tason toimihenkilöt ja muut hoitoonohjatut.
Onhan niitäkin tietysti. A-klinikan lääkärin vastaanotto on kuin Oblomovin uni; viipyilevän kiireetön, leppeä, positiivinen. Kaukana tuska ja rieha.
Ovilla palavat punaiset valot, on äänetöntä. Viraston työpöydän mustepullosta pörähtää esiin säikähtynyt kärpänen. Puhelin soi itsekseen. Taivaalla kumpupilvet alkavat hajaantua. Räystäs tippuu.
Samaan aikaan terveyskeskuksen päivystyksen kihisevässä hornankattilassa mölisevät huumaantuneet juopot, kymenä valuu räkäisiä jätkiä ja meiskaavia huoria notkumaan mielenterveyspoliklinikan portaille, matkaradio soittaa täysillä rokkia, pulloa kallistellaan ja ohikulkevilta säikyiltä sairailta pummataan tupakkaa ja pameja.
Työnjakoa.
