"Hyvin kirjoittaminen on vähemmistötaidetta. Se ei kerta kaikkiaan voi sattua yksiin tapahtumien mielekkyyden tai enemmistön totuuden kanssa. Pitää paikkansa, että Jumala pilkkasi Salamaa, mutta ei tämä ole puolestaan antanut sitä anteeksi. Pitää paikkansa, että läntinen talousjärjestelmä on romahtamassa nyt, kun Haavikko ei ole ennustamassa tuhon tuloa."

-Jukka Kemppinen blogissa Kemppinen

Paljon parkua on ollut siitä, ettei Jari Tervon Troikka päässyt Finlandialistoille. Kirjallisuudesta on tullut samanlaista BB-kilpailua kuin formula-autoilla ajaminen peräkkäin ympäri tai ruoan laitto televisiossa. Ymmärrän niitäkin, jotka eivät Troikasta pitäneet. Myyrä ja Ohrana ovat mieleeni. Yleisenä tölväisynä Tervosta voisi sanoa, että kyllähän niitä lukee, mutta välistä  ärsyttää.

Mestari on niin selkeästi tietoinen ja jopa ylemmyydentuntoinen omasta taituruudestaan, että sortuu kikkailemaan sillä. Aikatason ja eri kertojanäänten kautta tapahtuva ristiinsakkaus pakkaa väliin menemään ylivalotuksen puolelle.

-Kukapa meistä tykkää, jos pöljänä pidetään?

Jos vertaan vaikka Väisasen ehkä yliestetisoivaan ja seitsemää aistia käyttävään tyyliin, Hannu on kuitenkin jotenkin vilpittömämpi. Ainakin tuntuu siltä.

Tosin on syytä muistaa, että kirjoittajan tehtävä on illuusioiden, harhakuvien luominen, uuden vielä olemattoman todellisuuden keksiminen, kaavailu ja kuvaus. Uskottelu, sanalla sanoen valehteleminen rahasta, narsisminsa ajamana tai valtaa haaliakseen. Varsin puhdas vaikutin on kosto.

Monet naiset on hurmattu runoilla, haikuilla ja soneteilla, joiden taustamotiivi on  suvun jatkaminen tai ainakin siihen johtavan viehättävän ja monia miellyttävän puuhailun valmistelu.

Ainoa rehellinen kirjoittaja on kopioitsija ja puhtaaksikirjoittaja. Hänellä piilovaikuttamisen ja manipulaation tarpeita on vähiten. Vain kuollut kirjailija ei yritä enää miellyttää.

Koko tämä ajatusketju lähti liikkeelle sen jälkeen, kun tutustuin maailman kuuluisimman entisen keskitysleirivangin Aleksandr Solženitsynin suuren projektin Vankileirien saaristo syntyprosessiin.

Kirjailija tarvitsi näkymättömiksi nimittämiään avustajia joukoittan. Käsikirjoitusta piiloteltiin kuin vainoharhaisessa unessa. Osa tarinasta saattaa olla tottakin.