On ollut aika, jolloin punakka, pönäkkä, ruumikas  ja partalias  herra K. on ollut nuori huntalo vielä, kolli, kläppi tai kuten perheen kielioppi sanoi, pentu.

Perhettä oli runsaanlaisesti, koska herra K:n vanhemmat olivat sitä sitkeän sikiävää, juonikasta ja pahapäistä pohjoissavolaista lajia, jonka mieleen oli jäänyt elämän jaanaavan uskonmäikytyksen, karahteeraamisen ja jalan raappimisen kiertokoulusta muistoon lause: Lisääntykää ja täyttäkää maa.

Lause on pantu muutaman piippolalaisen osuuskassanhoitajan aviomiehen suuhun, mutta saanee alkuperäisen ytynsä raamatunhistoriasta, meille kaikille tutusta ja armaasta.

On pohjolan talvinen, tähtikirkas pimeä ja luminen talviyö. Ohut ja kelmeä kuunsirppi, joka vielä äsken hämärästi ja utuisesti pilkotti venuksen kupeessa on nyt kirkas, silmää häikäisevän valkea ja terävärajainen. Pakkanen kiristyy. On kääntynyt aamupuolelle.

Paksun lumen peitossa olevat naavaiset kuuset jymöttävät tummina ja luoksepääsemättöminä.  Vilkas metsähiiri viipottaa suuren puun juuren alta, katselee ja kuuntelee mutta samoin tein vilistää takaisin suojaan hangen alle. Lumivaippa lämmittää, suojaa ja peittelee metsän lapset.

Hiljaisuuden katkaisee laahaava, kihnustava ja kirskuva suksen hankaus, reuhtova kulkemisen ääni ja vaimea ähinä. Kuka kulkee yössä? Kenet on maailma nakannut tähän maanääreen, suoranaiseen korpeen talvisena pakkasyönä, jolloin tavalliset ihmiset pötköttävät lämpimissä vuoteissaan tai nuokkuvat karuissa puumökeissään tulen loimussa? Juhtaakaan ei tällä ilmalla ilkeäsi laittaa ulos, kun pakkasta rusahtelee kannontyvissä liki neljäkymmentä pykälää, pikkulinnut tarinan mukaan tipahtelevat oksilta umpijäässä ja olosuhde lähestyy ryssän kolkonpuoleista helvettiä, paitsi hajun puolesta, joka on raikas, äärettömän raikas.

Posket hohtaen herra K. hiihtää vaalenevassa yössä. Tovereitakin hänellä on, partiokavereita, reippaita mutta kovin viluisia nuorukaisia. Pitkä jono rähjäisiä, huurteisia ja reppuselkäisiä lohnustaa huonosti luistavilla suksillaan hitaasti järven ulapalle, jossa silmän kantamattoman takana kyyhöttää pimeä surullinen kylä. Yksi pojista vetää ahkiota.

Ainuttakaan valoa ei vilkahda, ei kuulu koiranhaukkua tai tallien uumenista hevosen hörhöttelyä, lammasten kirkasta määkinää, lehmien jauhavaa purentaa olkisen mällin ympäriltä; ei kimakkaa mahavaivaisen riepulapsen kirkaisua tai naisen jurovaa motkotusta vastineena vierellä röhnöttävän miehentursakkeen kurkkuperistä kimpoilevaan räähkämäiseen korinaan.

Mikä on tämä kohtaus?

Herra K:n isä on aikanaan ollut siellä, mistä ei ollut paluuta kaikilla. Palveluspaikastaan hän oli suoraan sanoen karannut sotaan alaikäisenä, koska talossa häntä niin pieksettiin. Äiti oli kuollut synnytyksessä ja isä keuhkotautiin hieman myöhemmin. Seitsemän pennun tokka märkiä kläppejä jaettiin lähitaloihin kunnaneläteiksi ja sitten pikkupiioiksi ja rengin toljakkeiksi, jotka suurisilmäisinä, räkä valuen ja kintaat maata viistäen yrittivät perehtyä työelämän salaisuuksiin, pöllintekoon, paskan luontiin, halon pienentämiseen ja takkuisten hevosten sielunelämään lumisissa metsissä resutessa.  

Sota tarjosi uuttaa virkistävää ja mielen kohottavaa kokemusta. Paljon ei ukko reissuistaan kertoillut, mutta oli vakavasti sitä mieltä, ettei hänen pojistaan pehmeitä lullakkeita tule vaan rautasia miehiä. Ja päälle ukko otti ryypyn.

Tämän vuoksi nuori herra K. nyt hiihti kotiin metsästä, jossa oli Salahmin Kiipijöiden Hirvivartion kirjastonhoitajan ja huoltomestarin ominaisuudessa yrittänyt kavereidensa kanssa yöpymistä talvisessa metsässä. Kylmä siellä tuli ja karkuun piti koko joukon lähteä heti kun päivänäköä alkoi tulla.

Tämä mainittava hiihto kaikkine vaiheineen tuli eläväksi lihaksi, kun herra K. oppikoulun päätteeksi pyrki vapaaehtoisena armeijaan. Häntä tutki Joen kaupungin entinen kaupunginlääkäri, eläkkeellä yksin suuressa asunnossaan elelevä pitkänaamainen hujoppimainen vanhus, joka puisella torvellaan kuunteli tarkasti keuhkojen puhalluksia ja sydämen sätkimistä luisessa vasussaan. On vaikea sanoa, mitä K. ajatteli tuomiostaan:

Hylätty rullista asteenisuuden perusteella. 

Tämän lausuttuaan satunnaiselle kuulijalle nykyisin punakka, pönäkkä, ruumikas  ja partalias  herra K. hörähtää meluisaan nauruun.

Ja ottaa ryypyn.