Marraskuun valoa.
Ilkka Taipale tahtoo luksuslataamon. Husin hallituksen jäsen ja Helsingin kaupunginvaltuutettu, psykiatri Ilkka Taipale ehdottaa, että pääkaupunkiseudulle pitäisi perustaa kylpylähotellitasoinen psykiatrinen sairaala-alue.
Taipaleen mukaan pääkaupunkiseudulta puuttuu paikka, jossa ihmiset voisivat nuolla haavojaan konkurssin, lähiomaisen kuoleman tai avioeron jälkeen.
Kun Oulun kauneimpaan puistoon Piirille rakennettiin Nokian paikallinen konttori, pistetalot saneerattiin asunnoiksi ja urheilukentälle ja perunapelloille kasvoi kerrostaloja, moni tuossa isossa sairaalassa ikänsä pyörinyt potilas on kertonut kokeneensa suurta helpotusta. Rikospaikka on tuhottu, taaksejäänyt ja siten unohdettavissa.
Oli sairaalassa omat idylliset hetkensäkin. Kauniilla luonnonihanalla paikalla, piirillä asuivat niin hoitajat kuin hoidettavatkin ja syntyi yhteisöllisyys, jollaista nykyaikaisista kolkoista sairaaloista saa etsimällä hakea, muttei löydä muuta kuin neonputkien loistetta, vahattua lattiapintaa ja eksistentiaalisen ahdistuksen, joka on vielä nimettömämpi, kasvottomampi ja rujompi kuin silloin. Aika on toinen, vielä kovempi.
Ei ollut tavatonta, että joku naistenosaston tytöistä toimi pientä korvausta vastaan ylilääkärin huushollissa apulaisena osan aikaa tai että työpajalla teetettiin pirttikalustoja taitavilla skitsofreniaa sairastavilla puusepillä. Sairaala oli monelle koti, jossa oli oma maatila, ruokasalit, keittiöt, karjaa ja vihannestarhoja. Työvuoron jälkeen osat vaihtuivat, kun lääkärismiehet, jopa professori itse ja sairaanhoitajat kuokkivat omia pieniä vuokrapalstojaan poliklinikkarakennuksen takana ja vapaakävelyoikeuden omaavat pitkäaikaispotilaat seisoskelivat tumput suorina pellon laidalla, tupakoiden ja hiljaa keskenään jutellen, mutta useimmin vain ääneti tuijottaen ennennäkemätöntä ihmettä, kun herra tekee jotain työksi mainittavaa, puhuu, hikoaa ja läähättää, on kuin ihminen ainakin.
OK ei pidä itseään taipuvaisena mainittavampaan sivuvilkuiluun, mutta erästä mielisairaalan lääkärikollegaa hän vilpittömästi ja avoimin sydämin kadehtii. Mielisairaalan potilaat nimittäin veistivät Jykä-tohtorille ratsastajapatsaan merkkipäivän kunniaksi. Patsas on vajaan metrin korkuinen ja sen hevonen muistuttaa lähinnä luppakorvaista ajokoiraa, jonka selässä istuu puinen ukko piippu suussa ja stetson päässä, mutta kuitenkin. OK ei koskaan sellaista saanut. Mikä vääryys!
Tästä huolimatta sairaalaelämä ei potilaan kannalta ollut herkkua. Jos OK olisi taikauskoinen, hän sanoisi talolla olleen paha karma.
En tiedä, kokevatko kaikki samoin. Todennäköisesti eivät. Elätellään haikeaa nostalgiaa, jolla ei ole pienintäkään perustaa. Ne olivat ja ovat -siellä missä vielä ovat -kamalia taloja täynnä synkkiä tapahtumia. Katsokaapa piruuttanne, millaisille sivuille joudutte, kun panette hakukoneeseen Pohjois-Suomen kuuluisimman aatelisen psykiatrin nimen. Halosen Prinsessa-elokuva kertoo eri talosta, mutta silti siitä samasta. Filmillä on ansionsa, jos kohta puutteensakin. Pahin on sairauden romantisoiminen.
Vaan mitäpä joukkolääketieteen dosentti Taipaleen ideasta pitäisi ajatella? Ilkka on tunnetusti metsien miesten ystävä, Marraskuuliikkeen perustajia kaukaiselle 1960-luvulla, ruusukaalin vihaaja ja hyvä ihminen. Kääntäkäämme katse metsään.
Suomen metsissä ja mäkien rinteillä on nykyisin paljon kuntoutuslaitoksia, jotka täyttävät Taipaaleen kriteerit. Ulkoilua, ryhmäkeskusteluja, allasjumppaa ja ryyppäämistä hotellilla muiden iloluontoisten kuntoutujien kanssa, miellyttävää parinmuodostusta ja viikon päästä kotiin. Lapin kuuluisat ja korkeatasoiset tunturiporttolat täydentävät yksityisyyttä tavoittelevien toiveet. Paikallinen ja keikkahenkilökunta on koulittu kuuroiksi ja sokeiksi.
Ilman vaitioloa ei tyristi ole tyristi ja väärti vastakin. Sen vuoksi hyvä kuntoutuskulutusasiakkaan palvelija pitää päänsä kiinni. Tosisairaille on tehokas avohoito.
Pakinaperjantai: Marraskuu
