On helle ja läkä. Pilvettömältä taivaalta rävöttää aurinko, mehiäiset surrailevat heinissä ja kankaan niukoissa kukkivissa kasveissa. Huumaava juolukoiden, suopursujen ja pihkan tuoksu lemahtelee hiekkaisen metsätien varsilta, kun herra K. punakkana ja hikoilevana kävelee eteenpäin paljaat jalat läpsyen, niin että hienoa pölyä leijailee hänen perässään laahuksena.

Mies on pehmeän pyöreä, hyllyväinen, punainen kuin mikäkin intiaani ja ilkosen alasti. Paitsi vaatekerran puolesta paljaana herra K. marssii päättäväinen,  puoliälytön naurunkure suupielessä myös päälaki ajeltuna, vailla partaa, vauvamaisena ja viattomana musta kissa molemmilla olkapäillään. Sillä herra K. nauttii, nauttii aivan tavattomasti maalaiselämän rauhasta ja uusimmasta keksinnöstään, luonnonmukaisesta naturismin, ilkosillaan elämisen aatteesta. Luonnollinen valinta on sopeuttanut luonnonkansat nihkeässä ja höyryävässä viidakossa vaeltamaan vailla rihman kiertämää poutakelillä, jopa taajomaan savannilla antiloopin perässä sati munasillaan; miksei siis hänkin, sivistynyt ja laajakatseinen mies voisi ottaa oppia afrikkalaista esi-isistä, neanderdalilaista sun muista cromagnoneista täällä kuivilla kangasmailla, dyyneillä, missä puhdas valkoinen hiekka on anturan alla, jos raapaisee pikkuviillon poronjäkälään. Kalukukkaroa hän ei katso tarvitsevansa, koska harvoin näillä mailla sivullisia tai muuten poskeisia liikuskelee, varsinkaan naisenpuolia, jotka saisivat kurttuisen pilin nähdessään silmänsä kipeäksi. Omalla tontillaan saa sitä paitsi olla laillaan.

Lukija varmaan hämmästyy kysyen, mikä on tämä kohtaus. Onko herra K. tullut huimapäiseksi tai juonikkaaksi, joutunut kerrassaan huntin tielle, joutavan jäljille vai onko äkillinen maannousu, ikäheikkous tai villitys himmentänyt vakaan mielen? Onko kaikkivaltias armossaan viimein, kauan taivaallisia iankaikkisuuden hampaitaan pettymyksen kimmassa kiristeltyään  kyllästynyt kulkijansa metkuihin ja lyöttänyt häneen paiseita, rupitautia ja räyhähenkiä mellastamaan hänen pyöreässä päässään? Sillä tarkemmin katsoen paljaaksi ajeltu päänuppi on kovin arpinen, kolho, heikolla terällä viistottu; sieltä täältä nousee hiustupsuja ja kallonsaumat ovat äreän näppyläiset runsaista itikanpuremista, joita kulkee pitkin kehoa muuallakin.

Herra K. on ryhtynyt viettämään pitkää lomaa ja sen aluksi laiturin päässä krapsinut olemuksestaan pois kaiken karvapeitteen. Kyseessä on ollut puhdistautumisriitti, luopumus maallisesta kauneudesta ja narrinpelistä. Herra K. muistuttaa muhoilevaa buddalaismunkkia, joka on hyljännyt riennon täällä ajassa ja siirtynyt mietiskelevään, valttoon joutilaisuuteen ja zeniäiseen tyyneyteen mökkioloissa. Rouva paiskii töitä kaupungissa ja täällä saa rauhassa tutkia olevaisen arvoitusta aivojen peilisolujen levätessä talviaikaisesta hektisestä sosiaalisesta kohinasta turtina ja maitohapoille asti kärventyneinä. Rajansa se on ymmärtämisellä, empatialla ja muiden kuulemisella. Nyt otetaan miehestä mittaa, levätään niin että rutina kuuluu. Luonnonmukaiseen elämään kuuluu myös siedätyshoito sääskiä vastaan ja parhaiten se käy antamalla hyttysnarttujen imeä kylläkseen verinestettä. Kyllä mieliteko hiipuu, kun ihmiselikon suojaelimet alkavat puskea huokosista vistottavaa vasta-ainetta itikan sieraimiin.

Monena iltahetkenä herra K. ihan uhallaan on istuksinut rannalla kissojen kupeessa ja katsellut, miten itikka, monen monta itikkaa posket lommolla imee verta ranteen reunasta tai mahasta, jossa työmiehen, saati pehmeäkätisen herran nahka on ohutta ja itikan kärsälle otollista. Han katselee, miten hyttysen peräpää pullistuu ja miettii, mitä tuon älyttömän otuksen päässä mahtaa liikkua, kun se elämän nestettä noin lutkuttaa, kuin henkensä hädässä, jossa se onkin. Kantaako se sitä poikasilleen, vai miten, sitä herra K ei tiedä. Tai tietää, mutta unohtaa tietäneensä tai tietää unohtaneensa, miten vain ajatella sopii.

Häntä hytkäyttää ajatus, että hän se on kuin jumala, joka voisi tuon inisevän eläjän tuosta kätevästi tappaa, jos viitsisi. Mutta hänpä onkin armollinen jumala, itse hyvyys, laupeus ja muu kolminaisuus ja antaa sääskirukan nousta vaivalloisesti peräpää roikkuen siivilleen viemään evästä kläpeilleen. Eikä hän aio jälkikäteenkään pelotella ötökkökansaa tulisella järvellä ja kiirastulella, vaikka miten rehjaisivat. Antakaa hämärän lasten tulla minun tyköni, hän puoliääneen jupisee. Hämärän rengit kuppaavat miehenpullukkaa urakalla, mutta viikon päästä toden totta kiertävät tämän jo kaukaa. Näin se on kirjoitettu, herra K. tuumii hyvillään, omaan viisauteensa ja jalouteensa syvällisesti mieltyneenä.

Vaan takaisin tielle. Siellä oli lähdetty kahden kissan kanssa kävelylle. Kissat eivät ole pitkänmatkan tolvaajia ja niin kohta toinen ja sitten nuorempikin lötkähtävät polulle surkeasti naukuen, että kanna, kanna! Ja herra K, kantaa, molemilla olkapäillä makailee vetelä kissa ja välillä varsinkin nuorempi niistä hajamielisesti kopristelee kynsiään vasten miehen paljasta selkää, kokeeksi, että huomaako tuo ja minkä tuo tekee.

Kun palataan talolle  vedenselkä on tyyni ja taivaalle alkaa ilmaantua liikkumattomia kirkasreunaisia hattaroita. Aurinko on kiertänyt lounaaseen ja vedenpinta on hienossa varjossa. Kaukaiset sinertävät saaret ovat nousseet pintaa ylemmäksi, ilmaan, ja etäisimmät maat kadonneet näkyvistä niin että järvenselkä oli paikoittain lavea kuin meri.

Ja helle ei kun kirii. Linnut ovat vaienneet, on liian kuuma. Herra K. istuu terassillaan puoliunessa, kun männystä kopsahtaa  hänen päähänsä käpy.  

Tälläkin viikolla jotain tapahtuu.

Pakinaperjantai: Ongelmattomuus