17000.jpg

Kirjailija Oiva Arvola on hetkeksi hypännyt saagojen ja murteen maailmasta yleiskielisen proosan pariin. Romaanin nimi, Kenkähullun matka, yhdistettynä kirjan aihepiiriin, sodanjälkeisen ajan kyläyhteisöön ja supistetun kansakoulun maailmaan sekä opettajattaren erikoiseen intohimoon, herättää lupauksia farssimaisesta tarinasta. Eikä suotta.

Miten on mahdollista, että supistetun kansakoulun opettaja keräilee kaiken aineellisen puutteen keskellä kenkiä kuin Imelda Marcos, Filippiinien diktaattorin dekadentti rouva? Romaanissa kaikki on mahdollista. Tämä sopimus lukijan on tehtävä kirjailijan kanssa. On ajateltava, että kirjan päähenkilöllä, Linda Lyytisellä kerta kaikkiaan vain on tämä omituinen riippuvuus.

Entistä omituisemmaksi kenkäharrastuksen tekee Lyytisen koko. Romaanin mukaan hän on kaksimetrinen naisenkoljake. Jalankin on silloin oltava isokokoinen. Luulisi, että yhdenkin naisellisen kenkäparin löytäminen on silloin vaikeaa - mutta Lyytisellä on niitä satoja. Kovasti koettelee kirjailija lukijan uskoa, mutta satiiri auttaa jo romaanin alussa oikean asenteen suuntaan.

Pääsemme heti herkuttelemaan tilanteella, jossa Tuomaskuonan supistetun kansakoulun johtokunta tuskailee hakupapereiden kanssa. Koulumaailmaan hyvin tunteva kirjailija tietää, ettei pienten paikkakuntien johtokunnissa useinkaan ollut asiantuntemusta, jonka varassa päätöksen saattoi tehdä. Opettajan valitseminen oli pelkkää onnen kauppaa puolin ja toisin.

Opettaja Lyytinen tuli valituksi Tuomaskuonaan kauniin käsialansa perusteella. Täysin kouluhallituksen suosituksen mukainen kaunokirjoitus sai monet johtokunnan jäsenet haukkomaan henkeään. Eikä Lyytinen mikään huono valinta ollut.

Hän on mitä ilmeisemmin tunnollinen ja hyvä opettaja. Pari henkilökohtaista ominaisuutta Linda Lyytisessä rupeaa kuitenkin häiritsemään muutamaa kyläläistä. Toinen on opettajan valtava pituus ja toinen hänen "sairaalloinen" innostuksensa kenkiin.

Linda Lyytisellä on paljon tukijoita ja ystäviä Tuomaskuonassa, mutta myös vastustajia, jotka tekevät hänen työnsä raskaaksi. Romaanin yllättävää loppuratkaisua paljastamatta, voidaan kertoa, että Linda saa tarpeekseen yhdestä talvesta.

Hän hakeutuu opettajan työhön kauas Tuomaskuonasta, pakkaa tavaransa ja lähtee. Vasta romaanin loppusivuilta saamme lukea kenkähullun matkasta. Satiiri saa oivallisen päätöksen.

Kirjan hurjimpia jaksoja on kuvaus siitä, kuinka Linda Tuomaskuonaan saapuessaan availee pahvilaatikoita kylän naisten avustuksella. Maalaisnaiset jaksavat ihastella ensimmäistä hienoa kenkäparia, mutta kun niitä tulee aina vain lisää ja lisää, se on heille liikaa. Opettaja sen sijaan innostuu puhumaan kengistään kuin tuote-esittelijä.

"Kun Lyytinen hengähti esityksessään ja pyyhki hikeä otsaltaan, joku naisista kysyi: - Oliko noissa kaikissa laatikoissa kenkiä? - Tietysti, totta kai! Enhän minä muuten raahaisi niitä mukanani! Lyytinen vastasi melkein loukkaantuneena. Kukaan ei kysynyt enempää."

Yleiskielinen replikointi kirjassa latistuu myöhemmin. Se on paikoin jaarittelevaa ja mitäänsanomatonta. Siitä on terä pois; mikä tahansa murre olisi tuonut vuoropuheluun toisenlaista verevyyttä. Äänenpainotkin auttaisivat, mutta romaanissa niistä ei ole apua. Tornionlaakson murteen mestari on sijoittanut romaaninsa Pohjanmaalle, ja valinnut sen vuoksi murteettoman tien.

Mieleeni tuli pitkin matkaa kirjaa lukiessani, että tässäpä olisi mainio keitos pieneksi elokuvaksi.

Arvolan tapa kuvata tilanteita on parhaimmillaan hyvin visuaalinen. Ja silloin kun se ei ole sitä, lukija ikävystyy. Jakso, jossa johtokunta laatii kansakoulun tarkastajalle vastinetta muutaman kyläläisen opettajasta tekemään valitukseen, on kovin seikkaperäinen. Tyylilaji eksyy satiirista turhan kauas.

Kirjan on kustantanut Kulttuurivalistamo Odysseus, jolla ei liene palveluksessaan muita oikolukijoita ja kustannustoimittajia kuin kirjailija itse. Pienet virheet on kai hyväksyttävä; Markotin nimi lipsahtaa kirjan lopussa Marjukaksi. Sodanjälkeisen ajan alakoululaiset eivät ole eka- tai tokaluokkalaisia, mutta tällainen notkahdus pistää silmään vain kerran pari.

Kirjailija on selvästikin puristanut romaanin kokonaisuudeksi eri aikoina kirjoitetuista katkelmista. Pienellä, mutta runsaasti aikaa syövällä hiomisella kokonaisuudesta olisi muodostunut juohevampi.

Luontokuvauksissa Arvola näyttää vahvuutensa; ei yhtään turhaa sanaa, vain kirkas pakkasen puraisema maisema piirtyy silmien eteen, kun Tuomaskuonan kylään laskeutuu talvi.

SEIJA LAPPALAINEN    (Lapin Kansa 8.11.005)