66055.jpg

Väinö Kaukonen paljastaa Lönnrotin väärentäneen Kantelettaren rakastetun "Täst' on kulta kulkenunna"-runon alkurunon. Lönnrot riimittelee

Täst' on kulta kulkenunna,
täst' on mennyt mielitietty,
tästä armas astununna,
valkia vaeltanunna,
täss' on astunut aholla,
tuoss' on istunut kivellä.

Seuraa eufemistista liirumlaarumia
kiven kaunistumisesta, korven komistumisesta,
lehdon leppeytymisestä ja sitä rataa.

Alkuperäinen kansanruno kulkee kuitenkin
paljon kiinteämmin reaalimaailmassa ja -tunnoissa:

Täss' on kultani kulkenut,
täss' on istunut kivellä,
kivi on tullut kirjavaksi,
paasi painunut pahaksi.
Täss' on mennyt märkäkyrpä,
kulkenut kusisaparo.


(Väinö Kaukonen: Lönnrot ja Kalevala. Pieksämäki 1979.)