Suurin osa tuntemistani sosiaalityöntekijöistä on työteliästä, vastuuntuntoista ja jämäkkää porukkaa. Miten lie sattunutkin, että usealla on muu taustakoulutus: lastentarhanopettaja, autokatsastusinsinööri, rakennusmestari... <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />


Monella on mitä ilmeisin kutsumus, jota on turha sekoittaa likiriippuvuuteen tai kiltteystautiin. Vaan työn vaativuus on kova. Niissä hommissa ei mielen maailmojen vinjeteillä viisastelemalla pitkälle pötkitä, vaan tekemällä.


-Koska mukana on suuria tunteita, päihteitä, väkivaltaa ja rahan käyttöä, työssä on perin raadollisia piirteitä mausteena. Ynnä korkeakoulututkintoon suhteutettuna naurettava palkka.

 

Kokeneen asiantuntijan arvioon ei luoteta, päihdeäidille annetaan kerta toisensa jälkeen mahdollisuus armon käydä oikeudesta, lastensuojelusta puuttuu johdonmukaisuus ja suunnitelmallisuus.

Tyypillistä on, että jotain ilmiselvää huostaanottokriteerit täyttävää tilannetta seurataan kuukausia tai pahimmassa tapauksessa vuosia, sitten jonkin rähähdyksen yhteydessä tehdään sossujen ja poliisien kanssa hätähuostaanotto keskellä yötä. Vain karhukoplan konepistoolimiehet sakista puuttuvat. Vaikka asia olisi voitu hoitaa virka-aikana.

Toinen puoli asiaa on, ettei monikaan väliaikainen tai ainakaan pysyvä lapsen huostaanotto jää vaille hallinto-oikeuden suullista valituskäsittelyä. Virkamiehet turvaavat selustansa tekemällä pilkulleen kaikki lain vaatimat temput ja kiemurat, siis avohuollon tukitoimet, ettei oma nahka kärvenny. Suomi on oikeusvaltio ja oikeutta saa joskus niin paljon, että kaikkien osapuolten kupeita kivistää.

Yhteiskunnan vika siis. Jos meillä olisi lasten saanti luvanvaraista, laki pakkosterilisaatiosta, työleirit työtä vieroksuville ja ohrana, joka valvoisi kameroilla katuja ja yrityksissä seurattaisiin työntekijöiden sähköpostiliikennettä, kaikki olisi hyvin. Eiköhän se aika lähesty.