Kirjallisuuden lukeminen on sellaista yhden sorttista maannousua. Lukemisharrastukseni on kokonaan synnyinkotini ja ennen kaikkea isäni ansiota. Hänellä, 1920-luvulla syntyneellä orvolla huutolaispojalla oli kovin suppea peruskoulutus, sellainen supistettu kansakoulu, mitä kerkesi sijoitusperheen maatalous- ja tukkitöiden lomassa pohjoisessa Savossa syrjäkylällä käydä. Lukeminen oli sielläkin liki syntiä, oltiinhan körttiläisyyden, Paavo Ruotsalaisen opin sydänmailla.

Sotaan mies karkasi 17-vuotiaana, kun sai naapuritalon hyväsydämisen isännän avulla väärennettyä ikänsä. Rintamalla, asemasodan aikaan kiinnostus kirjallisuuteen leimahti roihuun ja sitä jatkui ties monenteenko sukupolveen. Kieltämättä olin vähän ylpeäkin siitä, että lapset ovat innokkaita kirjallisuuden ystäviä.

Muutimme paljon ja suurperheemme johti jokaisella paikkakunnalla kunnallisen "lainaston" käyttölukuja. Lukeminen oli paitsi kiihdyttävää ja jännää, myös tapa isoloitua, eristäytyä melskeisen lapsiperheen arjesta omaan maailmaan. Hupaiselta se varmaan näytti - yhdeksänhenkinen perhe istui kuka missäkin nurkassa tavaten aapista tai Dostojevskia, Vaaskiveä tai Canthia. Juhani Ahon kalastusaiheiset lastut olivat luonnonkuvauksessa ylittämättömiä. Suomalaista suosittiin. Tuohon aikaan kulki tölleissä suurten kirjasarjojen myyjiä ja vaikka äiti välillä reuhasi, isä järkähtämättä osti. Suuret kansalliskirjailijat, klassikot, nobelistit, mitä heitä onkaan. Kokoelma on edelleen tallessa ja tarkkaan luettu.
Kirjaston kautta Sandemose, Laxness, Ibsen ja myöhemmin tietysti Hesse, Kafka ja Camus tulivat tutuiksi. Poikasena luin Tarzania, Mars-sarjaa, Cooperia, Greytä, Nansenia… Suunnittelin ryhtymistä naparetkeilijäksi, kirjailijaksi, äidinkielenopettajaksi.

60-luvulta lähtien luin säännöllisesti Parnassoa, taisinpa tarjota muutamaa runoakin sinne; eivät onneksi ottaneet. Liikuin opiskeluaikana runoilijoiden, kirjailijoiden ja näyttelijöiden seurassa, olin Suuri Runoilija; pukeuduin myös sen mukaisesti. Oli imartelevaa tuntea kuuluisia kirjailijoita ja istua heidän kanssaan ravintolassa. Maksaa lasku.

Ja luin. Kun nämä kotkotukset ovat takana lukeminen on jäänyt jäljelle päivittäiseksi touhuksi. Jonkinlaista maannousua, latvakakkostyyppistä hourupäisyyttä kirjallisuus siis on.

Tarkasti olen kuitenkin yrittänyt noudattaa silloisen idolini Erno Paasilinnan ohjetta: Älä hyvä mies yritä elättää itseäsi kirjoittamalla.