Monenlaisista kriiseistä valoisaksi ja energiseksi ihmiseksi selvinnyt ystäväni on kuvannut, miltä tuntui, kun kriisiyksikön avuliaat,  tupakalta haisevat tädit pyrkivät halailemaan tuodessaan poliisin kanssa tietoa ystäväni pojan väkivaltaisesta kuolemasta. Hän selvisi paljon kokeneena ihmisenä siitäkin. -Niistä tädeistä.

 

Poliisit antavat yhden neuvon: kun kerrot vaikean asian, pyydä vastaanottajaa ensin istumaan. Sillä kuulemma pärjää aika pitkään. Se, että poliisi kohteliaasti pyytää, virittää intiimin ja vaikean prosessin fysiologisesti toimimaan.

Olen paljon joutunut miettimään tätä ambivalenttia suhtautumista jälkipuintiin.

Osa näihin puuhiin innostuneista lienee hyvää tarkoittavaa väkeä. On  silti karmivaa konkreettisesti nähdä, miten  porukan sieraimet alkavat väristä ja kuono kostua, kun he haistavat verta.

Ylilyönnnit liittynevät kokemattomuuteen ja toisaalta oman suuruudenhulluuden ja avuttomuuden vaihteluun;  rajattomuuden kokemukseen; tunteeseen siitä, että ollaan osa jotain suurempaa, eletään elämää suurempia hetkiä, tehdään historiaa.

Suositus kriisipsykoterapian kuulumisesta kenen tahnsa kohtalon kaltoin kohteleman ihmisyksilön subjektiivisiin oikeuksiin on kiusallisesti sopuloitunut.

 

Itseään arvostavissa terveyskeskuksissa on kriisiryhmä. Ryhmään on johtava lääkäri nimennyt "vapaaehtoiset". Ryhmässä on psykologia, terveydenhoitajaa ja sosiaalityötekijää, joskus jopa lääkärikin.


Mikä mahtaa olla perusterveydenhuollon kriisiryhmien erikoisosaamisen taso? Ettei vain ole niin, että tarvittaessa homma hoituu peruskoulutuksessa saadulla asiantuntemuksella. Siinä tapauksessa sopii kriisiryhmästä 60- luvun sanonta lääketieteen kanditaatista, että Taivaan isä antoi taidon lääkintöhallituken luvalla. Usko omaan kyvykkyyteen korvaa suuretkin puutteet ammattitaidossa.


Mielenkiintoista, miten kehdataan antaa terveydenhuollolle uusia tehtäviä huolehtimatta mitenkään koulutuksesta.

 

 

 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />