Päivystävän lääkärin laveri on joskus tylyn kova. Lääkärin työtä romantisoidaan. Raadollisinta puoltaan se homma näyttää päivystyksessä. Lääkärillä on lupa yrittää nukkua sairaalapäivystyksenkin aikana, jos työt periksi antavat. Aiemmin oli tavallista, että päivystyksen jälkeen tehtiin normaali työpäivä. Pienemmissä paikoissa ei edes viikonloppua oltu jaettu, vaan päivystäjä oli työvelvollisena koppihoidossa perjantaiaamusta maanantai-iltaan.

Päivystyksen kauhukamareita on monensorttisia vastaan tullut. Yhdessä piti nukkua lattialla, toista nousta lämmittämään haloilla kovilla pakkasilla, kolmas oli kuuma kuin sauna.

Ikimuistoisin kämppä sijaitsi muutaman sairaalan vintillä. Siellä vietin monta yön seutua. Siihen aikaan ei ollut minkäänlaista filtteriä yleisön ja päivystävän lääkärin välillä, yliyökkö kopisteli ylös, jos sairaita matkustavaisia tuli pilliautolla.

Puhelinlinja päivystäjälle oli suora. Ei ollut yksi eli kaksi kertaa päivystäjän juuri saatua unen päästä kiinni, kun joku uneton poloinen soitti klo 04.36 valitellen unettomuutta. Tai humalikot olivat kuppilassa lyöneet vetoa jostain medisiinisestä nippeliasiasta ja halusivat asiantuntijan erotuomariksi. Vastaukset olivat välillä vähemmän asiakaslähtöisiä.

Siellä oli niin ravakka tuuletus, että tukka heilui päässä. Sankaritekoni oli uhrata vanhat pitkät kalsarit tuuletusrööriin ja niin taiten, etteivät ne näkyneet sairaalainsinöörin silmään. Hän pähkäili asiaa varmaan pari vuotta, mutta tarkeni siellä nukkuakin, jos mahdollista oli muuten.

Päivystyskavereilta sain paljon myönteistä palautetta innovaatiostani.