<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pienen pohjoissavolaisen kansakoulun kasvattina jouduin elämäni vaarallisimpaan paikkaan siihen mennessä. Hammaslääkäri odotti. Kylän hammaslääkäri oli uhkea keski-ikäinen, mielestäni hirveän vanha Rouva Noukki, jota me lapset aiheestakin pelkäsimme. Hän ei koskaan puuduttanut pyynnöstä huolimatta, välineet olivat vanhoja ja hänellä oli kova, kantava ääni.

 

Klaudios Ptolemaioksen aikoinaan esittämän geosentrisen maailmanselitysopin mukaan kaikki yöllisen tähtitaivaan avaruusromu kieppuu ympyränmuotoista rataa liikkumattoman maapallon ympäri. Vaikka Ptolemaios ei ollutkaan oikeassa, eivät Kopernikuksen myöhemmin esittämät teesit aurinkokeskeisyydestä tuoneet sen enempää totuuden valoa ihmiskunnan ylle. Lajin edustaja on tiennyt kaukaisista ajoista lähtien, että maailmankaikkeus pyörii hänen nöyhtäisen napansa ympärillä.

 

Psykologiasta olemme oppineet, että ihminen käy kehityksessään läpi lukuisia eri vaiheita. Näistä peilivaihe on se, jolloin ihminen viimein tunnistaa itsensä yksilönä. Älyllisesti suuntautuneet ovat juuttuneet pysyvästi peilivaiheeseen. Juuttuneet on tosin hieman epätarkka ilmaus, sillä tosiasiassa me älylliset narsistit tarraudumme siihen kynsin ja hampain.

 

Hammaslääkärin vastaanotolla tuoksui pelolta. Myöhemmin olen tunnistanut voimakkaiden puhdistusaineiden aromin; se oli sairaalan hajua. Vastaanottotilassa Rouva Noukki käski minun avata suuni ammolleen. Tottelin häntä ja hetkessä pieni, joskin pahasuinen kitani oli täynnä sylki-imureita, pahanmakuista mönjää ja pistäviä, survovia, surisevia ja ääretöntä kipua aiheuttavia instrumentteja. Olin aivan varma, että kuolisin siihen paikkaan. Synnin palkka on kuolema. Olimme veljeni Sepon kanssa käyneet mummolan naapurissa salaa katsomassa riihessä laudalla makaavaa vainajaa, Anttua, joka oli eläessään ollut renkinä Kustilan talossa. Hän näytti ihan tavalliselta, vähän kalpealta, mutta kukapa kuollut ei olisi kalpea.  

 

Mummo kertoi Antun olleen kova työmies, mutta rintatauti oli hänet sitten vienyt. Sodassa hän oli oppinut juomaan ja se oli syntiä se.

 

Olin itsekin tehnyt paljon sitä, mitä opettaja nimitti synniksi. Olin kiroillut, rääkännyt kissaa ja tapellut Sepon kanssa nenä veressä. Olin varastanut äidin käsilaukusta rahaa, repinyt tahallani Sepon aapisen ja ampunut pikkulintuja tehokkaalla ritsallani, josta olin aika ylpeä. Nyt siis olin saava palkkani pahoista töistäni.

Olin sokea, silmäni vuotivat vettä ja kun lääkärin puuhakkaat sormet kaivelivat kipeää suutani yritin muistella Paavo Ruotsalaisen puheita armosta, joka oli mummon lempiaihe. Välähdyksenomaisesti mieleeni tuli, miten olin istunut mummon sylissä seuroissa Ukko-Paavon savupirtissa ja laulanut virttä, vaikka en tuohon aikaan osannut puhua. Yritin veisata, mutta vain jonkinlainen ölinä pääsi kurkustani.

 

"Älä vingu", lääkäri tokaisi ja otti pääni tukevalla otteelle isojen rintojensa väliin. Taas uusi elämys hulvahti nenääni. Siinä oli hajuveden ja naisen tuoksua ja lisänä outo kirpeä lemahdus, jonka alkuperä selvisi minulle vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin juodessani osakunnan juhlissa viskigrogin. Äkkiä päässäni välähti sokaiseva valo. Kun toinnuin, lääkäri näytti voitonriemuisena pihtien päässä surkeaa hammasta, jossa oli monta juurta. Leukaa jomotti ja tunsin itseni sairaaksi pieneksi pojaksi, kun vastahakoisesti lompsin koululle.

 

Siellä oli tapahtunut ihmeitä. Minut ohjattiin luokan sijasta koulun juhlasaliin, jossa pulpetit oli järjestetty riveihin. Istuimme hiljaa kuunnellen isosta mustasta radiosta surumusiikkia, muistosanoja ja laahaavaa, ikävää musiikkia, josta mieleeni tuli sade ja räntäilmat. Kyykötin pulpetissani kipeää poskeani pidellen, itkua tuhrustaen ja odotin kidutuksen päättyvän. Salissa seisoi rehtori, silmälasipäinen nuorenpuoleinen mies, joka silmä kovana seurasi, ettemme tehneet vallattomuuksia.

 

Hankaava, jurnuttava musiikki, radiosta tulvivat paukuttelevat puheet ja ohimoita raastava virrenveisuu sykkivät suoraan raadeltuun suuhuni ja leukaluuhuni. Olin vajonnut apatiaan pieksetyn juhdan lailla, kun näin silmäkulmastani rehtorin lähestyvän olinpaikkaani. Jonkinlainen lämpösäteily heijastui hänen kädestään, kun hän asetti sen pääni yläpuolelle, sitä koskettamatta ja lausui oudon vavahtelevalla äänellä:

 

-Kaarlo on harvinaisen isänmaallisen poika…

 

Tuolla hetkellä tunnistin itseni yksilönä maailmankaikkeudessa, jossa ihmisten välistä ymmärrystä ei ole.

 

 

 

 

 

___________________________________________________________________________

 

Johan Julius Christian "Jean" /"Janne" Sibelius haudattiin valtion kustannuksella rakastamansa Ainolan puutarhaan vuonna 1957.