Toista viikkoa olen nyt toiminut hyvinpalkattuna lähettinä. Kuten jossain olen tainnut mainitakin, kaikki työryhmäni työntekijät on säästösyistä lomautettu paria päivystäjää lukuunottamatta. Varsinainen vastaanotto on suljettu, joskin hiippailen sokkeloisen talon pimeillä käytävillä samaan tapaan kuin hylätylle avaruusasemalle saapuneet elokuvassa 2010.
Kaikenlaisia papereita ihmisille pitää tehdä ja ne pusaan omassa kotikolossani, toimistossa. Printtaan lausuntoja, reseptejä. raportteja ja muuta hyödyllistä. Ulkoilen pari kertaa päivässä kuljetellen niitä avoinna olevalle nimetylle terveysasemalle, jonka ystävällinen sihteeri hoitelee postitukset ja muut jakelut.
En osaa menettelyäni hävetä. Homma hoituu, kaikki ovat tyytyväisiä ja minä saan pitää eppuriepuni -tutun nuhruisen työpöytäni ikkunan ääressä. Ikkunan, josta näkyy syksyisessä kuulaassa auringonvalossa kylpevä kaupunki, sen punaisena loimottava ruska ja keskellä näkökenttääni korkea toimistotorni. Niin stabiili, etteivät saksalaiset toisessa maailmansodassa saaneet räjäytettyä sen seinään kuin pienen reiän, sittemmin paikatun.
Jonka asukkaiden päällä lepää sananmukaisesti tuhon tulva, miljoonia litroja vettä, kaupungin vesitornin sisältö.
Rallattelen. Olenhan hyvällä asialla. Minä säästän.
Punaposkisena, reippaana, hyväntuulisena.
