Aiempaa revittelyyn liittyen ja myös kommenttina yksityisiin yhteydenottoihin:

Lääkärintöitä nelisenkymmentä vuotta opiskelleena, alkuun kesäsijaisena ja sittemmin kokopäiväisesti yli kolmekymmentä vuotta tehneenä olen havahtunut eriskummalliseen muistelemisen ongelmaan.

Vaikka paljon on jäänyt mieleen, suuri osa noista tapauksista on edelleen vaitiolon piirissä olevaa. Kaikki, mitä en tiedä, tekee minulle hyvää.

Työnohjauksellisen ja veljellisen/sisarellisen jakamisen, eettisen harkinnan ja ylipäätään yhteisen pähkäilyn tarve ei vastoin yleistä uskomusta ja valitettavasti käytäntöäkin poistu, vaikka virkaura kaartuisikin kohti seesteisen tyyntä iltaruskoa ja kiihkotonta, elämästä kyllänsä saanutta höperehtivää resignaatiota tai burn outin läähättävää ja loimuavaa Sturm und Drang -loppuvinkaisua ja lähtöpamausta.

On nimittäin niin, että mitä enemmän tuommoista kokemuksellisen oppimisen kautta saatua ymmärrystä asioihin on kertynyt, sitä vaikeammiksi asiat pakkaavat kehittymään -objektiivisesti. Yhä monipolvisempia ja kiemuraisempia potilastilanteita työntyy päivittäin vastaanotolle.

Kun tähän liitetään toimiminen monissa toisiaan sivuavissa ja päällekkäisissä rooleissa potilaan asialla, sosiaalivakuutusetuuksien puuhamaassa, hallinnossa, viranomaisyhteityössä, yhteisöjen työkykyselvittelyissä ja ties millaisten lojaliteettien ristitulessa vailla käytännön mahdollisuutta jäävätä itseään olematta rintamakarkuri, ei pää pysy kylmänä, jos säännöllisen työnohjauksen ja tapausharkinnan avulla sitä ei väliin käy viilentämässä.