Nautin tänään pakkolomalla olemisesta.

Se on armoa-.

Ei potilaita, ei työtovereita. Tyhjä pimeä toimisto, paljon aikaa tehdä joutavia paperitöitä, miettiä kummallisia hallinnollisia asioita ja liki kahden tunnin ruokatauko.
Vastasin johonkin barometriin, josta en muista muuta kuin että osallistumiseni on tärkeää. Normaalisti olisin deletoinut mokoman bullshitbingon.

Nukuin pitkään, herätyskello ei soinut, myöhästyin töistä ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun sain sydärin ja jouduin piipahtamaan polilla, karkasin töistä työajan päättyessä klo 15.30 ja ensimmäisen kerran tuli mieleen pitkiin aikoihin, etten ainakaan huomenna sano itseäni irti.

Ja tästä kaikesta maksetaan yksikön parasta palkkaa samaan aikaan, kun pienipalkkaiset yksinhuoltajat kaapivat ruoantähteitä kattiloista ja grillaavat tonnikalasuikaleita nuudelipedillä ravitakseen riiviöpentunsa ja ukonkutaleensa.

Sydämeni sykähtää empaattisesta lämmöstä kun ajattelen, että irtisanomiset ovat vuorossa jo ensi vuonna.