Keikkauralla tulee huonoja lääkäreitä, joiden historiakäsitys vääristyy tai jää puuttumaan. Laukkaaminen paikasta toiseen rahan perässä aiheuttaa syndrooman nimeltä lääkäriyrittäjä, joka palvelee kuluttaja-asiakkaita markkinoiden ehdoilla. Nopeatempoinen potilastyö ilman riittäviä esitietoja, seurantaa ja onnistumisen hitaita kokemuksia johtaa ennenaikaiseen kyynistymiseen ja potilaita halveksivaan asenteeseen. Kaikki mitataan rahassa ja lelujen määrässä. Varsinaisen lääketieteen kanssa tällä on enää vähän tekemistä.

On ymmärrettävää, että minulle kaikki heti kaikkien kanssa yhtä aikaa -ajattelu on tarttunut lääkäreihinkin, jotka ovat melkein yhtä älykkäitä kuin kaupanmyyjät ja juristit.

Surullinen kehitys silti.

Ellei nuorella lääkärillä kerry kokemuksia pitkäaikaisista ja prosessiluonteisista sairaudentilan seuraamisista, tärkeä ammatin ominaisuus jää havaitsematta. Se on: lääkärinä olemme aitiopaikalla seuraamassa niin koskettavia ja vaihtelevia elämänkohtaloita, ettei samantasoiseen havaintojen lukumäärään ja intensiteettiin kovin monessa työssä ylletä. Teatterissa ehkä. Poliisissa. Palolaitoksella. Hätäkeskuksessa.

Toinen asia on sairaalan, poliklinikan tms. arjen pitkäaikainen seuraaminen. Vaikka me puhumme härskisti lasikopin ämmistä, he ovat todellisuudessa työryhmän jäsenia ja tiimin kanssapelaajia. Minua itseäni vierastuttaisi hypätä aina uuteen joukkeeseen. Pitkät konsultaatiosuhteet ovat epäilemättä ok. Puhun nyt nuoresta, joka eurovaiheesta lähtien hyppää keikkafirman kyydissä.

Tänä päivänä stabiili yksitysvastaanotto on oikeastaan ainoa paikka, jossa pitkiä luottamuksellisia potilassuhteita voi pitää yllä.

-Ja muutamat elinkautiset virat.

Näistä ei isommin jutella. Puheoikeus on kaikilla. Edellä oleva on mielipiteeni. Voi olla, että olen vanhanaikainen jäärä kuuluttaessani perään lääkärin ammatin perinteitä ja erityisluonnetta. Minulla on vain potilaita, ei asiakkaita. Asiakkaat ostavat kaupasta makkaraa. Minä määrään, mitä myyn.