Lääkärin arvioon työkyvystä asetetaan kovia vaatimuksia.

Ymmärtääkseni jo toteutuneen, suunnitteilla olevan hoidon, sen aikataulujen, laadun, kuntoutustoimien aktiivisuuden ja aikataulun, myös faktisesti toteutuneen lääkehoidon ja kokonaisennusteen pikkutarkkaa raportointia odotetaan.

Masennuksen lääkehoidon osalta  näyttö ei ole kovin vakuuttava edes keskivaikean depression hoidossa, joten psykososiaalisen tuen määrä ja laatu on syytä kirjata niin huolella, kuin osaa. Ja jos sitä ylipäänsä on. Jos kertoo potilaan käyttävän lääkitystä, eikä ostoja ole, ei psykiatrin katu-uskottavuus lisäänny.

Kerran selvittelin tilannetta, jossa oma lääkäri oli ilmeisesti vuosien ajan lääkinnyt potilastaan näytepakkauksilla ja Kela tulkitsi, ettei lääkettä käytetty. Puhelu Kelan farmaseutille selvitti asian.

Psykiatrinen avohoito on kunnallistamisen, vaihtuvien lääkäreiden ja organisaatiomallien jäljiltä niin pirstoutunutta, toimintamalleja ja lähestymiskulmia niin monenlaisia, ettei kokenutkaan asiantuntija voi selvänähdä niitä lausunnosta, ellei niitä ole sinne kirjoitettu.

Joissakin paikoissa on erittäin hyvin toimivia virittyksiä, esimerkkeinä vaikka ryhmäanalyyttinen terapiaryhmä, kognitiivinen lyhyttearapia, taideterapia, toimintaterapia etc. jotka tuntuvat olevan vieraita kaukaa katsoen, ellei niitä perinpohjin selitä. Tietysti on myös paikkakuntia, joiden avohoito on poliisin, pelastustoimen ja iltalehtien varassa.

Toinen perusasia on toimintakyvyn kuvaus. Millä tavalla sairaus haittaa työkykyä, arjessa selvitymistä eli ns. ADL-valmiuksia. Miten asiaa voitaisiin auttaa?

Ja tämä kaikessa kiireessä kahden potilaan välissä lääkäripulasta kärsivässä avohoitohelvetissä. Lääkärit olkoot onnelliset. Meistä luullaan todella suuria.