Olen jo pitkään miettinyt, mikä on keskeinen yhteinen tekijä tunnelmille, joita toistuvat väkivaltauutiset, raakuuksien kuvaus ja niillä mässäily herättävät. Sodat, taloudellinen romahdus, elintarvikepula, nälkä ja kurjuus ovat hirveitä asioita. Kyllä, joo, juu, javisst.

Kun sitten joku poloinen poika, Kullervon kaveri saa kyllikseen ja huutaa tuskissaan kuin nimetön haavoittunut  Tuntemattoman sotilaan etulinjassa:

"…Saatana…tapan kaikki …"  nostaa parempi väki nenäkakkuloitaan ja alkaa pohdiskella

"… mitä olisi voitu tehdä ja kuka teki sen ratkaisevan virheen, joka tähän kauheuteen johdatti ja pitäisikö ministerin erota ja valtakunnansyyttäjä panna asialle, jotta tehty saataisiin tekemättömäksi tai ainakin syyllinen esiin, joka on siis yhteiskunta, muttei sitä voi syyttää ja rahaa mielenterveyspalveluihin kun nyt kerta kaikkiaan ei nykyisen kuntatalouden aikana ole…"

Niin ajattelen, että pettymys ja turhuuksien turhuus ovat kovin laimeita sanoja.

Toisin kuin nyt, hybris ei alkujaan tarkoittanut ylimielisyyttä vaan jotain paljon pahempaa. Loukkausta.

***

Aristoteles määritteli hybriksen seuraavasti:

»[...] loukkaus (ὕβρις) on sellaisen asian tekemistä ja sanomista, josta aiheutuu kohteena olevalle ihmiselle häpeää, eikä loukkausta tehdä jonkin muun asian saamiseksi itselle tai siksi että jotakin on tapahtunut, vaan loukkauksen antaman nautinnon takia; sillä hyvitystä tavoittelevat eivät loukkaa vaan kostavat. Loukkaajien saama nautinto aiheutuu siitä, että he uskovat itse olevansa parempia, kun tekevät toisille pahaa.»<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olennaista tälle määritelmälle ovat antiikin Kreikan käsitteet kunniasta (kreik. timē) ja häpeästä. Käsite timē ei sisällä ainoastaan kunniaa saaneiden korottamista, vaan myös tekojensa vuoksi hybriksen nujertamien häpeämistä. Tämä käsite kunniasta on tavallaan nollasummapelin kaltainen.

***

Palaset asettuvat kohdalleen. Yhteinen nimittäjä on siinä. Ja minä olen osa sitä. Loukkaamassa, luokittelemassa, arkistoimassa, nimeämässä, herjaamassa vähillä voimavaroillani näitä Kullervon kavereita. Sekaantumalla median keitoksiin, hämmentämällä soppaa, maistelemalla pikkusormi pystyssä, josko sana sattuu.  Ja lohduttamassa:

"..jos kiruttamatta tapetahan...?"

"..Vaan kun ei semmoista voi luvata, snälla Du."