On ollut aika, jolloin herra K. tuolloin tällöin kävellä teputteli hivenen latuskaisilla, mutta muuten kriteerit täyttävillä töppösillään baariin, jota silloinen sukupolvi nimitti komeasti anniskeluravintolaksi.

 

Tuontapaisen paikan luonteeseen kuului, ettei sinne hyväksytty miehenpuolia asiakkaiksi ilman pikkutakkia ja solmiota, joita ketterät, uutterat ja monipuolisesti lahjakkaat, liikevainuiset vahtimestarit vuokrasivat asiakkailleen kuranttia eli käypäistä vastapalvelua vastaan. Se saattoi olla kymppi pari, drinkki vuoronvaihdon aikaan  tai vaikka huojennus kuormasta takkaklapeja mökkinaapurille.

 

Herra K. oli erikoistunut lasten korvien katsomiseen. Isolla, julmannäköisellä maastoautonkokoisella miehenkorstolla kun saattoi olla myös omat herkät paikkansa; saattoi olla vaikka vallan pätevä vaimo ja monta vilkassilmästä lasta tämän kanssa. Eräänkin Eetu-nimisen portieerin kanssa herra K. johtuen ammatistaan lääkärinä oli selkeä jako:  K. katsoi ja hoiti Eetun poikien korvat ja herra K. nautti sitä, mitä tavataan kutsua diplomaattiseksi koskemattomuudeksi. Kaikessa. Loppuun asti.

 

Näin ei ole poissuljettua, että herra K. saapui lempipaikkaansa hieman liikutettuna. Liikutetussa tilassa, kuten tavattiin sanoa kostean sukupolven nuoruusvuosina.

 

Sivuhuoneen pikkupöydässä valkean pöytäliinan äärellä istui yksikseen neitonen, jonka seuraan K. sukoilematta liittyi. Seuranneessa keskustelussa herra K. mainitsi erikseen pitävänsä toisen täsmällisyydestä. Tämä tummakulmainen kaunotar oli istunut paikalla jo edellisenä iltana, mutta joutunut poistumaan kiireitään valitellen. Tapaaminen oli sitten sovittu tälle kellonlyömälle.  Nyt puheeksi osui taide.

 

Kävi ilmi, että neiti, jonka nimi oli lipsahtanut herra K:n muistista omille erikoisille, tutkimattomille ja mittaamattomille teilleen, oli toiminut jonkin aikaa sitten erään taidemaalarin alastonmallina. Herra K. sytytti huolettomasti päätään keikauttaen pitkän panatellosikaarinsa ja kysyi vaikutelmia.

 

Neitonen, jonka nimeksi paljastui ja vakiintui Saara, kertoi omituisimman tehtävän olleen, kun hän maata kellotti taideluokan edessä kelteisillään ja Taitelija asetti hänen pienen, soman,  litteän masunsa päälle palan mustikkapiirakkaa ja kehotti sitten oppilaitaan maalaamaan tämän asetelman. Palanen oli tuntunut kylmältä ja tahmealta. Saara oli jopa tuntenut ihollaan Taiteilijan somenjäljet. Herra K. mietti, voisiko niistä ottaa muotin. Taiteilija itse oli poistunut Suomalaisen Klubin suuntaan ja palannut tunnin loppupuolella. Reilusti hän kuitenkin aina maksoi ja keikat olivat kertaluonteisia.

 

Koska herra K. ja Saara olivat jo jakaneet toisenkin viinipullon, molemmat tunsivat fasinoitumista, imponoitumista ja intresseerausta aiheeseen. Saara muisteli, kuinka oli isänsä kanssa Keski-Suomessa mustikassa ollessaan tavannut tuoreen karhunjätöksen, joka oli saanut mukana olleen ajokoira Tomin uikuttaen pakenemaan.  

 

Herra K. muisteli silmät puoliummessa sikariaan imeä lupsutellen miten Nilsiän Tahkovuorella mustikkaa riitti, kun he mummon kanssa soutivat Karsanlahdesta Syvärin toiselle puolelle. Erityisen muistettavaksi tämä mustikkaretki muodostui, koska Nilsiän kirkolla näytillä ollut neekeri oli osunut paikalle ja pyytänyt kyytiä Tahkovuorelle. Mummo Otteliaana H. oli hyväsydäminen ihminen ja kun kävi ilmi, että laihahko musta mies olikin matkalla Aholansaareen körttien seuroihin, sinne soudettiin.

 

Tuosta mustikkareissusta seurasi tapahtumia, jotka mullistivat historiaa, vaan kukapa sen olisi arvannut. Aholansaaressa savupirtin hämyssä veisattiin virsiä ja teologian tohtori O. jonka paikallinen kirkkoherra oli tuonut Ambomaan lähetyskentiltä evankelioimaan Suomessa, todisti väkevästi siitä, miten Jeesus oli muuttanut hänen ja hänen sukunsa elämän.

 

Useita ihmeitä oli tapahtunut. Muun muassa O. oli kokenut, miten ilmaa raskaampi laite oli pysynyt ilmassa kovan äänen avulla. Tämä jos mikä oli todiste jumalan hyvyydestä, oli O. opastanut. Mutta ennen kaikkea on armo. Sen päälle ei passaa krossata ja omalla tienalla eli ansiolla ei ole asiaa valtakuntaan. Tämän on itse Lutherus selvästi lausunut. Maailman tie vie helvettiin, mutta armopöytä on meille jokaiselle auki, jos henki on altis. Kolkuttakaa, niin teille avataan, mutta mahoon maahan pudonnut siemen kuivuu ja kuolee.

 

Harra K. oli tuolloin vielä nuori mies, koulua käymätön. Mummon mustikkapiirakka oli sitten ja siten saamassa ja saanut arvaamattomia semioottisia eli merkitysopillisia merkityksiä K:n piiloisessa tajunnassa eli ajukopassa, kuten Otteliaanan Kalle-puoliso tapasi sanoa.

 

Kaikella on loppunsa ja seurauksena. Niin on myös pitkillä illoilla. Joskus viini on juotu loppuun, kynttilä laskeutuu,  aamu alkaa sarastaa, valot sammuvat ja väsyneet vetäytyvät levolle. Saksalaiset rakentavat käyttökelpoisia taksiautoja ja sellaisella herra K. ja Saara ajelivat Saaran asunnolle vähäiseen lähiöön, pieneen kaksioon.

 

Aamutoimien jälkeen neiti, sittemmin rouva K. tarjosi aamupalaksi aspiriinia, kupin äreää mustaa kahvia ja palan mustikkapiirakkaa.

 

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin rakkauden edelleen sitkeästi palaessa herra O:n veljenpojasta tuli USA:n presidentti.

 

Mummo on kirkkomaalla ja ravintolasta  on tehty pakolaiskeskuksen toimisto.  Jo vuosia aiemmin Saara-rouva on paljastanut, ettei hän suinkaan edellisiltana ollut käynyt lähelläkään Eetun paikkaa. Oli kai ollut joku toinen tummakulma.