Selväpiirteiset psykoottiset kriisit, uskottavat ja tavallisen ihmisen ymmärrykssen uppoavat mielisairaudet ovat hämärtyneet näennäisesti monipolvisiksi, useita sukupolvia käsittäviksi ihmissuhdedraamoiksi ja sotkuiseksi sosiaalisten, medisiinisten ja etnis-kulttuuristen erojen muodostamaksi sotkuksi, johon sykertyvät mukaan auttajaverkostot ilmiasultaan avuttomina, vailla valtaa ja sen grandiositeettia, mutta kykenevinä uudenlaiseen herkkyyteen.

Väitän varsin kategorisesti, ettei ero aiempaan ole häiriöissä, vaan lähestymistavan syvyydessä ja laadussa. Myönteiseen suuntaan. Nyt nähdään ja tehdään näkyväksi se, mikä aiemmin haudattiin traumaattisiin ja traumatisoiviin  laitoksiin, puhutaan ääneen puhumaton, synnytetään aiemmin syntymätön dialogi.

Kun yhtälöön lisätään riittämätön resurssointi, haavoittuvat ja ikääntyvät, joskin kokemukseltaan ja koulutukseltaan laadukkaat työryhmät, ilmipotilas saa sattumanvaraisesti loistavaa, bulkkitasoista tai keskimääräisen kohtalaista hoitoa. 

Nykyisin tiedämme, mitä vaille ne jäävät, jotka syystä tai toisesta jäävät kokonaan ilman.

Se on paljon. Ja se on surullista.