Kunnioittaessamme hyvyyttä ja jaloutta emme saisi unohtaa, että vaikka meillä olisikin mahdollisuudet päinvastaisina pidettävien ominaisuuksien karsimiseen esimerkiksi biologisin keinoin, ei lopputulos tästä välttämättä paranisi.
 
-Hannu Lauerma
 
 
 
Elämäntilanteeni oli muuttunut eikä minulla ollut varsinaista tekemistä. Olin näet vapautunut vankilasta, jossa olin istunut kärsimässä elinkautista tuomiota poliittisen vastustajani murhasta. Sanomattakin on selvää, että tuomio oli väärä.
 
Pohjoismaissa ei tuohon aikaan voinut ollut puhettakaan rehellisestä oikeudenkäynnistä omilla aivoillaan ajattelevalle miehelle. Asiaa ei helpottanut, että luonnollisen pakoyrityksen yhteydessä tulin puukottaneeksi kahta vartijaa, yhtä poliisia ja alaikäistä pakoauton kuljettajaa, näistä poliisia kuolettavasti. Koko rytäkän syyksi pantiin riita kilosta heroiinia, vaikkei varsinaista riidan aihetta pitänyt olla. Olinhan voittanut kyseisen edun korttipelissä. Nyt olin väärän henkilöllisyyden, taitavasti väärennetyn passin ja kasvoleikkauksen jälkeen uusi mies -anteeksi -nainen.
 
Sukupuoli oli muuttunut kaiken muun mukana.
Siinä minä nyt kuitenkin olin. Rahaa olin saanut säästettyä aiemmilta ajoilta sen verran, että pysyin viskissä ja sikareissa. Päätin kirjoittaa tämän kirj
 
Herra K. lopetti tietokoneen naputtelun, huokaisi ja klikkasi oikean yläkulman rastia näytöllä. Ruutuun ilmestyi teksti ”Haluatko tallentaa tiedostoon Pieni vankilasarja II tehdyt muutokset”. Herra K. painoin päättäväisesti laatikkoa EI ja tiedosto katosi bittien taivaaseen, missä viestin tuhannet veljet ja sisaret ottivat sen vastaan täynnä ylpeyttä, rakkautta ja vihaa, suonien hentoa, sinervää, tykyttävää kuultoa ja laineiden liplatusta, kuten kaikki sadat miljoonat, jopa tuhannet dekkarinaloitukset ovat tehneet sähköisen tekstinkäsittelyn alkamisen jälkeen.
 
Pienessä yksittäishuoneessaan eli rundissa herra K. oli yrittänyt kirjoittaa syysmarkkinoille helppolukuista dekkaria palkkamurhaajasta, joka kasvoleikkauksen jälkeen pyrkii politiikkaan väärällä nimellä ja henkilöllisyydellä varustettuna.
 
Ongelmallista oli koko tarinan epätodennäköisyys. Kuinka kukaan voisi esiintyä naisena vaikka kuinka yrittäisi? Miten kukaan pienen maan oloissa voi ottaa panttivangiksi teollisuussuvun tyttären ja pyytää miljoonalunnaita? Oliko se mahdollista tai sen arvoista? Eihän Pohjolan Japanissa tunneta korruptiota, joten poliitikkoja ei voi lahjoa. Ennen kaikkea pystyykö sen kuvaamiseen, mikä on noin uskomatonta. Kysymyksiä oli enemmän kuin vastauksia.
 
Lyhyesti: herra K. oli alkanut epäillä kykyään kirjoittaa mitään arvokasta ja pysyvää.
 
 Pienen suovankilan hyvää tekevässä rauhassa ja hiljaisuudessa herra K:n oma rosoinen, mutkallinen ja krypyliäs, monella tapaa laatuisa elämä joutui ennennäkemättömään tarkasteluun ja läpivalaisuun lämpimän ja poskia polttelevan jälkiviisauden ristivalossa.
 
Miksi hänen pitikin loukata tähteään niin, että se joutui kohtalokkaan maineensa säilyttääkseen järjestämään tällaisen koston, joka toisaalta oli palvelus.
 
Rauhallista täällä oli, maisema kaunis joskin yksitoittoinen, huoneet asiallisia ja eleettömiä. Kuntosalissa olivat kaikki ajanmukaiset paineilmalla toimivat laitteet. Jalkaprässi oli vähän löysä, joskin säädettävissä pienin konstein.
 
Biljardihuoneen matto oli kulunut. Muutoin kohtelu oli esimerkillistä. Jos vähäisiä puutteita ilmeni, kohtelias valitus vankilanjohtajalle yleensä auttoi. Muona oli kaikki laatuvaatimukset täyttävää, ravitsevaa ja maukasta. Gourmetia sai vain osallistumalla ruokaryhmään. Periaatteessa laitos oli päihteetön, mutta sokeriannoksen saamisen jälkeen kanttiinista sai vanhauskoisilta vaihdetuksi helposti hiivanappeja. Kiljun teko nokian kumisaappaassa toi elämään ylellisyyttä, valoa ja loistetta. Pamput eivät olleet turhantarkkoja.  Homma-foorumilla joskus juteltiin.
 
Johtaja Mannerström oli asiallinen rikosseuraamusviraston virkailija ja aatteen nainen. Hän uskoi inhimilliseen vanhustenhoitoon, jossa eettinen prinsiippi ja kasvattava elementti olivat vallitsevia. Hän piti myös sivistystyötä hyödyllisenä. Herra K:n väitöskirja aate- ja oppihistoriassa oli vaiheessa (Ahvenanmaan itsenästymiskysymys 1930-luvulla). Oikeustieteen lisensiaattityön jälkeen pitäisi istua käräjät Espoossa, mutta se hirvitti vähän.
 
Toisenlaista oli terveydenhuollossa. Puistatusta tuntien herra K. ajatteli nuoria mulipäämiehiä, jotka sovitukseksi ja rankaisuna rikoksistaan makasivat yöt lepositeissä terveyskeskuksen vuodeosastolla vaipat märkinä, nälissään ja peloissaan.
 
Ilkeästi tekohampaitaan loksauttaen, tihruisia, vuotavia vanhan miehen silmiään siristäen ja silsaista partaansa raapien herra K. ajatteli että oikein se on niille kutalaille, perin oikein. Jumala on kutenkin olemassa, vaikka hän sitä poikasena nuorison tavanomaiseen tapaan epäili ja jopa työteliään miehuutensa aikana pilkkasi. Vaikka laiva kaatui ja puoliso meni sirkkelissä.
 
Aika oli muuttunut. Hänen rikoksensa oli silkka vanhuus, Se oli nykyään lieventävä asianhaara. Elämä on lyhyt, seuraamukset vaihtelevat. Miksi siis suremaan?
 
Tuomion pituutta hän ei tiennyt, mutta samoin kuin kaikki tämän laitoksen toverikunnan pojat ja tytöt hän toivoi sen olevan mahdollisimman pitkä.
 
Penkistä pitäisi saada vielä rautaa ylös. Paljon!