Näihin aikoihin syntyneelle herra K:lle syntyi rinnakkaisissa todellisuuksissa ajan kaareutuessa suuri joukko kaksoisveljiä, joiden kohtalot kulkevat paradoksaalisina paralleeleina ajassa. Tapahtumalla oli muitakin seuraamuksia. -Ikuisuuden historia. Vol. XCVI. ss. 2436411-2436413. Eternity Press 1967.

Kuten vanhat ihmiset saattavat muistaa, entisinä aikoina sivistyneen herrasmiehen oli vaikeaa nauttia alkoholia muutoin kuin liivipuku päällä varsinkin suurten juhlapyhien alla ja jälkeen. Alkoholiliikettä pidettiin tiukasti kiinni pyhänseudut ja keskiolueksi mainittua kaljankuraa ei tunnettu kioskituotteena. Aika oli raskas monelle lahjakkaalle ryyppymiehelle ja -naisellekin. Toisaalta ainakin Jäkäläprinsessalla oli jopa oma viinikellari ja joku sinne poikennut onnellinen muisti mainita, ettei siellä ainakaan Vinettoa tai Aperitaa näkynyt. Pölyisiä pullonpohjia senkin edestä, Ranskasta tuotuja harvinaisuuksia. Karjalainen, joka oli tähän asiaan perehtynyt Pelsolla kirjallisuutta historian cum laudea varten lukiessaan piti menettelyä arveluttavana, joskin äveriäille kansanosille ymmärrettävänä leikkimisenä vakavilla asioilla. Vallankumouksellisessa tilanteessa asiantila tulisi muuttumaan.

Pohjolan valkeassa kaupungissa vaikutti eräs mainittava ravintoloitsija, joka piti ravintolaansa auki myös jouluaattona ja jopa joulupäivänä, jolloin yksinäiset sielut muuten olisivat joutuneet hakemaan ryyppysensä ties minkä jopparin tai rosvon luolasta. Tunnettua toki oli, että jossain Toppilan puolessa oli ikkuna, johon jos koputti yöllä tahi päivällä ja sitten ojensi sileän satasen ikkunasta sisään, vikkelä ruskea käsi sieppasi rahan ja tilalle tuli kuin taikurin loihtimana korkkaamaton pullo koskenkorvaa.

Sillä niin hyvä oli talon maine, ettei sieltä vesipulloa livautettu edes räkäisimmälle jätkälle, koska seuraamukset ja niiden aiheuttama häiriö olisivat aiheuttaneet naapurustossa turhanpäiväistä, joutavaa morinaa ja toraa. Ja niin kohdallaan oli serviisi, että kun janoinen kulkija kopautti kyynärpäällään pullon pohjaan, narautti korkin auki, lotkautti kolmanneksen sisällöstä makeisiin suihinsa, ähkäisi vedet silmissä ja kirosi, kuului vielä ikkunasta: ”Hai, olikko hyvvää???” ja sitten kolahti ikkuna kiinni ja pieni kynsivalokin sammui.

Näiden tapahtumien alla edelliskesänä oli sattunut, että Simperi oli voittanut arpajaisissa tuliterän Finlux-väritelevision. TV oli vielä tehtaan pakkauksessa erään valtion viraston eli Postin autotallissa. Kun alkuseurakunta, johon Karjalaisen lisäksi sillä kertaa sattui kuulumaan myös herra K. heräsi melko tuhnuisiin tunnelmiin ja nautti aamupalaksi koskenkorvalla terästettyä pihlajanmarjaa, puheeksi kääntyi tehty retki Helsinkiin. Retki tehtiin lentäjä Loikkasen pienkoneella. Varat saatiin myytäessä televisio. Evääksi oli otettu neljä pulloa viskiä ja muuta pientä. Tällä retkellä Karjalainen sai toteuttaa ikiaikaisen unelmansa: kusta lentokoneesta Saimaaseen. Jotain kaunoja tai patoutumia kai se purki. Loikkanen tosin motkotti polttoaineen kulutuksesta, koska mutkasta tuli aika pitkä. Toisaalta Loikkanen oli kerran vähän väsyksissä lennonopettajana toimiessaan nukahtanut ja pösilö oppilas oli ajanut koneen rajan taakse, ryssän puolelle ja hyvä, etteivät alas ampuneet. Pienimuotoinen diplomaattinen selkkaushan siitä koitui ja Loikkanen sai lähtemättömän lellittelynimen Yli-Loikkanen.

Herra K. oli sattunut silloinkin seurueeseen Jäkäläprinsessan luona vietetyn soitannollisen iltaman jälkilöylyissä aivan konkreettisesti. Simperi oli näet mennyt turvalleen saunasta Jäkäläprinsessan hirsilinnan takaiseen tureikkoon ja vaikka kyseessa oli mitä ilmeisimmin Eeva Jatkuvan eli Jäkäläprinsessan antimien yliannostus herra K. oli hippokraattisen valansa innoittamana ryhtynyt vainajaa elvyttämään. Elvytyssessiosta sukeutui sittemmin kreikkalais-roomalainen painin ja aikidon kombinaatio, josta Sarkassa puhutaan vieläkin. Kuten muistetaan, Simperi oli lyhyenläntä, korkeaposkinen, tummasilmäinen mies, jonka muutoin varsin tavanomaista leveää, suoraan sanoen tyhmännäköistä maalaisennaamaa komistivat pörröiset ja ilmeisen hyvin hoidetut vaaksanmittaiset kippuraiset huuliviikset. Tavoiltaan hän oli kohtuullisen säyseä paitsi saadessaan kohtauksen, jossa hän ulvoi kuuta, tähtitarhoja ja alkuikävää maailmankaikkeuteen kadotettuja veljiä kohtaan.

Herra K. oli siihen aikaan laiha poika lappalainen, nulo ja pieniperseinen, mutta ketterä. Niinpä nyt veljellisessä puristuksessa, puolinelsonin jälkeen ja juuri kun oltiin valmistautumassa seuraavaan irimi-tenkanin arvoiseen suoritukseen, Simperi alkoi ulvoa kuin kadotettu sielu helvetissä ikään. Herra K. yhtyi suoritukseen ja vain vaivoin rouva Jatkuva sai paikalle hälytetyn poliisipartion uskomaan, ettei ketään salvettu vaan että kyseessä oli perheen sisäinen kilpailu Olavi Virta-näköiskilpailuja varten. Tappi Suojasen henkilökohtainen kutsu kirjallisena varmensi asian.

Aamu oli nyt pitkällä, Jäkäläprinsessa oli häipynyt liiketoimiinsa, herroilla oli armoton kamis ja suuta kuivatti. Rouva oli antanut ankaran ukaasin, että pirtin on oltava tyhjä, kun hän illemmalla tuo Zonta-naisia sherrylle. Siihen oli tyydyttävä. Satasen rouva kuitenkin oli myöntänyt Simperille ja Karjalaiselle, herra K oli itsemaksava. Nyt vain oli niin hassusti, etteivät Karjalaisen jalat pitäneet, polioko lie tullut äkkiä arveli herra K.

Niinpä nähtiin Hallituskatua aseman suunnasta marssivan varhain Tapaninpäivän aamuna kulkueen, jossa Mikael-poro veti pulkkaa, Karjalainen istui siinä ja Simperi sekä herra K. koettivat tahtonsa mukaan hallita vikuria elikkoa. Sarkan ankaraksi tunnettu portieri Jomppe kysyi oitis, mihin on miehillä matka? Simperi vakuutti koko joukon olevan matkalla kirkkoon jumalanpalvelukseen. Jompen mukaan selitys oli sen verran hyvä, että Mikael piti jättää parkkiin terassille jäkälää popsimaan, mutta herrat voivat tulla kirkkopilsnerille.