Istun tuhruisen sateisella tasangolla lajitellen perunoita.  Peltirumpu on rikki, minulla on nälkä, isoäiti on kuollut ja hänen hameidensa sijasta vihmalta suojaa märkä karvahattu, joka haisee lampaalta.  Jokea pitkin ajautuu veneitä täynnä kuolleita miehiä. Kaikkialla on savua ja ajattelen sinua kaivaten. Asuimme täällä onnellisina vuosien ajan, kunnes vatsasi alkoi kasvaa ja partasi muuttui valkeaksi.

On syksyinen ilta. Musta korpi on pimeä, valoton ja autio mutta ei vähimmässäkään määrin hiljainen. Puiden latvoissa ulvoo ja kirkuu tuuli, äreät vihurit  ajavat edellään pyörteilevää lunta, jota nietostuu notkelmiin vaikka  karhella oleva ruoho on muuten vielä lumeton. Vähäisen järven rannassa hietaisella törmällä tönöttää hirsinen mökki ikkunat pimeinä. Välillä myskyksi yltyvä tuuli ulvoo savupiipuissa,  hämmentelee kylmentyviä hiiliä ja pölläyttelee takan tulisijasta tupsauksia, nokisia savurenkaita hormia päin. Kun tarkemmin katsoo, keittonurkkauksessa kiiluu pienoinen valo, siihen jätetty tai jäänyt. Tiilinen vankka muuri hohkaa lämmintä ja takan päällä hautovassa helteessä makailee musta kissa puoliunessa, olkapäät nyrkissä ja häntä tassujen alle kierrettynä Se  mulauttelee raukeita katseita kohti kattoa, jolla on kuin joku kävelisi, hakkaisi seiniä tai vihoissaan heittelisi lunta ikkunaan kouramitoilla.  Ulkona riehuvan puhurin valitukset, kiljahtelu ja villi nauru, metsän parku, kohina ja kuiskailu vuorottelevat, mutta eivät ylety tähän lämpimään ihmispesään, jonka ainoa asukki on nyt vetelä mirri. Kaukana alkavat narahdella lahot lattiapalkit,  ikkunaluukut paukkuvat ja koko metsäinen niemi tärähtelee. Luonto siinä puhelee omiaan, horisee itsekseen hyytymisen alla. Tekee talvea. Pimeys on sangen läpitunkematon, taivas musta ja siellä näkymättömissä viuhtovat kiireellä pohjoisesta kohta lunta tuovat pilvet, märkää täynnä.

 

Toisella puolella hiljaista mökkiä on saunarakennus, pihan takana sakea korpi ja sen reunalla, pienen pyöreän suon äärellä kota. Harsoisen kentän pinnasta kohoilee mättäitä, räntä on rähmistynyt ja kinostunut kodan edustalle.

Sisällä kodassa yksinkertaisen kivisen raunion päällä tuli palaa kohisten, kipinät lentävät kohti lakea, jossa suora lautatorvi tekee savupiipun virkaa. Tulen loimussa istuu äänetön eleetön hahmo patalakki päässä, leveä urakkatyömiehen turpa mytyssä, haukotellen, selkäänsa raappien ja liekkien vinkeitä katsellen. On kuin tulessa rupattelisivat tutut ihmiset, edesmenneet kaverit, uusiksi nuortuneet vanhemmat, monet kanssamatkustajat elämän varrelta. Kun valkea vähän laantuu, herra K. lappaa arinalle lisää kuivia koivuhalkoja. Taas on valoa ja lämmintä.Teräskourassa roikkuu halstari, jossa tirahtelevat ja sihahtelevat paistumassa olevat kalat. Niistä herra K. näppärästi poimii palan tuolloin tällöin puukollansa, näppeihinsä puhallelen kun kohtaan sattuu kuuma rasva; pupeltaa paksuja ruisleivän siivuja ja lotkii päälle purkista olutta.

Välillä K. puskeutuu  pihalle ulvovaan tuuleen, kahloo suojanpuolelle kotaa ja lorottelee autuaasti ähkien lepän juureen ja hemputtelee pitkään, puistaapa itseään kuin uimasilla ollut koira niin että pisarat lentelevät. Käytyään lisäämässä saunan kiukaan alle muutaman pöllin herra K. palaa kotaan. Se on hänen rääkätyssä, hajanaisessa mielessään nyt autuuden paikka, kaamoksen ja pimeä metsän sylin vertauskuva, äitiin verrattava.

Teen jotain kömpelöä, ahdistavaa, keskeytän tupakkalakkoni  tai muutun mustasukkaiseksi. Sinä lennät kuin kuin lintu paikasta toiseen papereja selaamassa, kuljet paljaana ympäri huonetta mennäksesi suihkuun. Luon ahdistunutta monologia, lukitsen itseni asunnon ulkopuolelle, väitän olevani filosofi ja istun lopulta äidin jälkeensä jättämässä rullatuolissa yksin sylissäni kukkia sinulle.

Vertauskuva. Äitiin verrattava. Niinpä niin. Herra K ei oikein tiedä, millä mielellä olisi. Vähän niin kuin nielettäisi, haikeus katoavasta paratiisista tuntuu lohduttomalta ajatukselta. Monessa hän on ollut.

Urheillessaan tukin päällä meijerin sikalan lietelammikossa isompien poikien yllyttämänä nuori herra K. lipesi ja mulahti umpisukkeliin lietteeseen. Joku vanhempi poika tempaisi hänet hiuksista kuivalle maalle ja ontuessaan harmaan näljän peittämänä kotipihaan herra K tiesi ratkaisevan varmasti, että tuollaista se olisi ollut, hukkuminen, kuolema jos siitä olisi totta tullut. Vaan eipä tullut, ei vielä ainakaan.

Äiti motkotti kuin säikähtänyt kanaemo, huuhteli poikaansa hyvän kotvan puutarhaletkulla jäisen kylmällä vedellä, kuori limaiset vaatteet pojan päältä ja lopuksi kuurasi tämän saunan eteisessä kuumalla vedellä, juuriharjalla ja äkkiväärällä lipeäsuovalla. Kun herra K. istui punaisena ja höyryävänä keittiön tiskipöydällä jalkojaan heilutellen ja katsoi, miten äiti silitti hänelle puhtaita vaatteita, hän ajatteli uhmakkaasti, ettei aio vastakaan hukkua sianpaskaan. Ja monet kerrat ollessaan milloin minkinlaisessa lietelantalassa yksityisesti tai viran puolesta uppoamassa hallinnon kummallisiin kiemuroihin johtamistaidon kurileireillä, imeytyessään ihmissuhteiden pettäviin hetteikköihin tai rykiessään kavalan viruksen siemeniä keuhkoistaan kuin likavettä silloin kerran, sai herra K aina mieleensä päätöksen: Sianpaskaan en huku. En koskaan.

Kohtaus päättyi herra K:n muistikuvissa siihen, että äiti, hailakkasilmäinen morakkaääninen muorintunkio kädet puuskassa katsoi pitkin ja poikin kohti höyryävää, virnuilevaa lasta ja räjähti nauramaan. Naurettuaan pitkään, helpottuneena ja helpotuksesta, kuoleman siiven pyyhkäistyä pentuetta näin läheltä hän sanoi hymyillen:

On siinä mulla eto rellukka!

Niin kauniita rakkauden sanoja herra K ei enää elämänsä päivinä uskonut saavansa.

Hämärässä, tulisessa saunassa, kynttilän valossa liotessaan ja välillä hajamielisesti kutiavaa nahkaana hutkiessaan herra K tajusi, että tämä tunne oli nyt   sitä   itseään. Onnea.