12037.jpg

http://www.rovaniemi.fi/lapinkirjailijat/pkejo.htm

 

" J. K.  Ihalainen:

Pekka Kejonen: Suruttoman saattohoito, WSOY 2005<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Alkuperäisjulkaisu: Kirjo

Kirjo 3/2005:

"Maailman suurimman sahan kupeessa, "Vilppulassa, metsän ja tehtaan välissä" asuva Pekka Kejonen on tehnyt suruttoman kokoelman. Teos jolkottaa eteenpäin hallitun verkkaan, pysähdellen, kummastellen, runoilijan tutkiskellessa itseään erilaisissa asennoissa taivaankannen alla.

Teoksen teemana on, kuinka ollakaan, kuolema. "(...) tehdä sitä yötä päivää / ja ammatikseen / on runoilijoiden etuoikeus."

Mutta kuoleman suhteen Kejonen on toisinaan kekkosmaisen itsetietoinen irvistelijä: "Elämään sisältyy vain yksi / mutta sitä kauhistuttavampi riski: / mitä sitten jos siitä selviää hengissä?" Viittaus saattaa olla viittaus Juice Leskisen riimiin "ei elämästä selviä hengissä". Irvileuka kun on, Kejonen ei tunnusta ujuttaneensa Juicen lauseesta yhden sanan pois.

Hän tunnustaa elävänsä suurta aikaa, "sammua yhdessä Länsimaiden kanssa / on enemmän / kuin nuoruudessani uskalsin toivoa."

Ulkoisen taistelukentän puuttuessa perikatoaatteinen runoilija mittelee sisäisillä kentillään, tuskaan pitkästyneenä, kuoleman piikkipensaita potkien.

Hänen dostojevskimainen elämänteemansa, "minä kuolleeksi julistettu", "aikalisä", "suruttoman saattohoito", hänen lähes euforinen sivullisuutensa ovat piristävä näkökulma siihen mörköön, joka meitä kaikkia tulee jonain päivänä puhuttelemaan.

Minulle miellyttävin lukukokemus on kokoelman erilainen, teemasta irtonainen runo:

Istun Metson mahassa
ja kuuntelen vajaalla korvalla
miten maailmasta tehdään
satusammiota.
Oikealla napinpainalluksella
netistä on nostettavissa tilanteeseen sopivin.       
Sulavarintainen nainen
heijastaa kankaalle kuvitettuja lukuja
ja minä toivon sähkökatkosta.
Olisimme siellä
mistä kaikki alkoi.
Ensimmäinen kertoja oli Pimeä.
Hämärä tuli myöhemmin
kun olot vakiintuivat
ja runoilijat uskalsivat liikkeelle.
Nyt,
täydessä valossa, niitä on liikaa.
Sekä tarinoita että kertojia.

Raflaava, kustantamon oven edessä otettu valokuva runoilijasta tiputusvehkeineen on mielestäni Pahkasika-huumoria, joka karkottaa varttuneempia lukijoita, kirjan muuten ollessa niin antoisa. Toisaalta ryppyotsaiset eivät tähän kirjaan muutenkaan tartu, Kejonen on niin omansa."