Nykyaikaisilla masennuslääkkeillä on paljon sivuvaikutuksia. Osa niistä on merkittäviä ja huomiota vaativia.

"Ei ole kiva olla seksitön zombi, joka kulkee vesipullon kanssa ja lihoo vaan", sanoi muuan potilas kuukausi sitten.

Juttu hoitui valmistetta vaihtamalla. Oikean ja sopivan lääkityksen hakeminen on välistä viitseliäisyyttä vaativaa, mutta palkitsevaa puuhaa. Lääkkeen käyttö kuvaa myös hoitosuhteen laatua. Jos potilas on tiiviissä hoidossa ja seurannassa, lääkitys tulee yleensä käytetyksi. Komplianssi eli hoitomyöntyvyys on kohdallaan.

Jos sairaus ei parane hoidetaan ehkä väärää tautia. Ei se niin tavatonta ole.  Olen hoitanut aivosyöpää perheterapialla, moneen kertaan tähystettyä mutta oireetonta ja löytymätöntä mahasyöpää serotoniinin takaisinoton estäjällä ja antipsykootilla, kaksisuuntaista mielialahäiriötä ilman stabilaattoria ja kas kummaa, psykoosiin meni.
Helpompia knoppeja ovat erilaiset metaboliset tilat, vaikkapa kilpirauhasen vajaatoiminta tai diabetes.

Ja sitten on niitä, joiden masennus ei parane, koska tila on niin kroonistunut ja kognitio eli ymmärryskyky hapertunut, ettei mikään mene perille. Tähän kun lisää piilotellun juopottelun ja mahdollisen persoonallisuuden omintakeisuuden saa tuota ihmetellä.

Eksistentiaalinen ahdistus, maailmankuvan romahtaminen ja menetysten aktivoima lopunajan odottelun tunnelma ei isommin pillereistä kostu. Siinä tarvitaan puhumista ja aikaa.

Ainakin julkisen sektorin avohoitopsykiatria on nykyisin niin kehnossa jamassa, ettei asiallista hoitoa saa kuin hyvällä tuurilla. Ja se tuuri on aluekohtaista. Naapurikunnissa voi olla hoidon saatavuudessa, peittävyydessa ja laadussa valtavia eroja.

Tarvitsemme kokonaisnäkemyksen, jonka jo miltei kollegaksi kokemani sotamies  A. Honkajoki menetti.