Lääketieteen osa-alueet ovat pilkkoutuneet ja epämääräistyneet. Vastuuta siirretään luukuttamisen keinoin toisille tahoille ja hoitopaikkoihin, vaikka ollaan työssä joka on itse valittu, jonne on määrätietoisesti haettu, opiskeltu vuosia ja toimitaan itse asiassa kutsumusammatissa.

Silti työ kyynistää, johtaa taipumukseen mennä yli siitä missä aita on matalin, vaikkei ruohoa toisella puolella olisikaan. Kokonaisvaltaisuuden ja vastuunottamisen tarve on kai ihmisen perustarpeita, keino hallita ympäröivää kaootista todellisuutta.

Ainakin ihmistöissä. Ja mitäpä ne muutakaan lääkärin hommat olisivat.

Omassa työryhmässämme aloimme miettiä asiaa senjälkeen kun menetimme kaksi meillä hoitoa aloittamassa olevaa nuorta äitiä oman käden kautta lyhyin väliajoin.

Aloimme ihmetellä, ettei kenestäkään tuntunut miltään. "Ainahan sitä sattuu". "Minkäs sille voi kun on kiire". "Mittatappioita; tämä työ nyt on vaan tämmöistä"...

Ryhdyimme juttelemaan ja tutkimaan, miten palaisimme tuntoihimme me normopaatit, joilla ei korva lotkahda vaikka maa repeäisi.

Pelkäänpä, että tästä on laajemminkin kysymys medisiinan pirstomielisyydessä näinä aikoina.