Kotiin tultuaan herra K. ei huomannut palvelijan tarjoavan aivan jäähtyneen päivällisen, ei huomannut, miten hän itse joutui vuoteeseen ja saman tien vaipui syviin mietteisiin.

 

Näkemättä varsinaisesti unta hän ihmetteli maailmankaikkeuden todellista olemusta, jossa yksinäiset kylmät tähdet vaelsivat omia ennaltamäärättyjä teitään kauhistuttavassa kylmyydessä ja pimeydessä. Senkaltaiseksi K. huomasi omankin osansa. Havainto herätti hänessä levollista raukeutta ja mielihyvää siitä, ettei omalle kohtalolleen juuri mitään voinut. Ihminen on täällä ajassa ratki raadollinen, olosuhteiden mykkä vanki, jonka ei sovi vastustaa osaansa millään tapaa. Vaikkei varsinaisesta turhuudesta ole syytä edes puhua, moni seikka ja asianhaara on vähintäänkin suhteellinen ja epäiltävä. Yö kului näin.

 

Vasta iltapäivällä hän havahtui kuuntelemaan kellonheilurin verkkaista naksumista, vesijohtojen kurluttavaa ja pihisevää elämää talon rakenteissa ja kaukaa ulkoa, hyvin kaukaa kuuluvaa lasten ilakointia. Herra K. mietti laiskasti, oliko kesä jo tullut kun huoneeseen levisi raollaan olevasta ikkunasta sireenin tuoksua.

 

Avaten hiukan toista silmäänsä hän huomasi puolihämärässä huoneessa salin puolen tupakkapöydällä vaasissa joitakin keltaisia kukkasia, joita hän ei tuntenut. Kuka nekin on tuonut, hänen mielessään käväisi. Hän yritti hahmottaa ajatusta tarkemmaksi, mutta luopui aikeestaan pian. Mitäpä väliä sillä on. Uni yllätti hänet taas ja K. vajosi pimeään avaruuteen kiertoradalleen. Hän ei kuullut yläkerrassa asuvan vanhan miehen yskivän, ei sitä, miten hissi ulvoi naapuritalossa ja miten kadulla humalaiset matruusit rähisivät.

 

 

Rakkaus omassa oikullisuudessaan on omalakinen, sillä on syynsä ja laskemattomat polkunsa. Taivaankappaleiden mekaniikka ei sitä kiinnosta; aika kuitenkin katoaa ja kiintymys leviää mieleen kuin usko. Armon kaltaista siinä on, annettua ja siten selittämätöntä.

 

Emännöitsijä koputti hiljaa oven takana ja kysyi kuiskaten, haluaisiko herra jotain välipalaa. Hän oli lämmittänyt piirakoita.

 

K. käänsi kylkeään ja urahti. Sitten ei kuulunut mitään. K. makasi hievahtamatta. Kaikki hänen ympärillään laskeutui pimeyteen ja uneen. Hänen tajuntansa uppoutui epäselvien, muodottomien ajatusten sekasortoon, ne liitelivät kuin pilvet taivaalla vailla päämäärää ja hajanaisina. Ainoatakaan hän ei tavoittanut.

 

Herra K. ei tuntenut ruumiissaan minkäänlaista uupumusta, tarvetta tai halua. Hän olisi voinut levätä siten vuorokausia tai toimia kuin kone. Miksei hän tullut lähteneeksi liikkeelle, ei häntä juurikaan huolettanut. Vastahan hän tuli kotiin. Kuin lintu menee pesäänsä tai sielu paratiisin iloon. Hyvän tekeminen ja anteliaisuus edellyttävät suurta varovaisuutta, se on nähty.

 

Kellon lyötyä yhdeksän palvelija toi tarjottimen sisään ja sanoi matalalla äänellä, miltei rukoillen:

-Anton Pavlovits, pyydän, teidän on syötävä.

 

Anton Pavlovits K. ei edes avannut silmiään. Hän laskeutui kukkulaltaan, taivaankappaleiden seurasta hetkeksi ja tokaisi:

-Mene.

 

Huone alkoi hämärtyä. Keväinen illankajo oli heittänyt varjonsa vastapäisen seinän tapettiin. Nyt sekin himmeni. Tuuli alkoi kolisuttaa ikkunaluukkua ja viheltää hormissa. Ulkona sää muuttui. Hohtava ja kuulas poutapäivä kääntyi yön tullen myrskyksi.

 

Salin kakluuniin oli viritetty tuli. Tulen tohahtaessa tavallista äänekkäämmin ja myrskyn vinkuessa nurkissa herra K. räväytti silmänsä auki ja katsahti hyvillään ulos.

 

Sataa lunta, tuulee, on huono ilma, hän ajatteli riemuissaan. Syvä rauha valtasi hänet. Olen nyt kuin karhu pesässään, toden totta..

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 Pakinaperjantai: Vätys