Subjektiivisen ja kovasti värittyneen, vailla tilastollista merkitsevyyttä olevan havaintoni mukaan masennuksen hoito on viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana oleellisesti parantunut.

Lääkkeet ovat parempia ja psykoterapeuttinen ajattelu alkaa olla jo maan tapa. Perheen mukaan ottaminen, kognitiiviset ryhmätekniikat, psykoedukaatio, psykososiaalinen vertaistuki ja stigmatisaation väheneminen ovat parantaneet sekä depressiopotilaan hoitoa, elämänlaatua että elinajan ennustetta. Kovin mittari -suisidikuolleisuus, siis sen merkittävä aleneminen sen osoittaa.

Kokonaan eri asia on muutos työelämässä ja sen vaatimuksissa. Puolikuntoinen työntekija eläköityy tänä päivänä vuorenvarmasti helpommin kuin 1978 sairastipa hän masennusta, astmaa, selkää tai sepelvaltimosairautta.

-Ja useimmin tarvitaan psykiatri, tuo medisiinan raatokorppikotka ja hyeena napauttamaan viimeinen niitti sairauseläkepäätösen kivijalkaan.

Jos omistaisin suuren, vaikkapa 5000 sielua työllistävän työpaikan, ostaisin jokaiselle työntekijälle kattavan sairausvakuutuksen ja edellyttäisin, että työterveyshuolto hankkii ostopalveluna tai tuottaa itse psykoterapiapalvelut niin korkealaatuisina, kuin mitä rahalla saa.
Jokainen tällaiseen toimintaan sijoitettu euro tuottaisi kolme lyhentyneinä sairauslomina ja jonotusaikoina. Vastaväitteenä voidaan esittää, että psykoterapia on sairauksien hoitoa eikä kuulu työterveyshuollon tontille.

Psykoterapialla en tarkoita tässä yhteydessä vuosien makailua analyysisohvalla vaan esimerkiksi kognitiivisia mielialan hallintaryhmiä, depressiokouluja, työyhteisövalmennusta jne.

Nämä ovat mitä suurimmassa määrin työterveyshuoltoa ja työperäisten sairauksien ennaltaehkäisyä.