Kun seuraa tämän maailman tekijöitä, hiipi vierauden tunne ja outo sivullisuuden tunne mieleen. Ajattelevatko Olevaista edes niin paljon kuin miettiväinen kissani ikkunalla. Houriot, kaikennäkijät, valtiaat! Yhtä sielutonta sakkia lienevät he. Tai sitten ei.

Mielenkiintoista on joskus keskustella terapiapotilaan kanssa armosta ja syyllisyydestä ihan Paavo Ruotsalaisen tapaan. Ilman sen päälle krossaamista tai tietoa siitä, mitä tekisin, jos nyt kuolisin.

On tapana sanoa, ettei terapiassa pitäisi puhua uskonnosta ja politiikasta. Semmoinen on mielestäni hölynpölyä. Toki ankara poliittinen keskustelu on ulkoistamista ja acting outia: mikäpä ei olisi? Hullutusta siis kaikki on vaan. Antaa mennä masurkkaa. Kansa haluaa hyvinvointipalvelujen säilyvän. Herroja se ei uskalla tappaa. Vielä.

Liiallinen hengellistäminenkään ei passaa. Kaikki ei ole itsestään pikkuperkeleestä tai hänen -sen toisen- hyvyyden töitä.

Näistä kun päästään sopuun, voi keskustelu jatkua hyvinkin hedelmällisenä. Kuten kotikäynnillä tänään ihminen isosi välinettä: "Hakekaa kirvestä, minä palan!"