Freyja yksin tietää, mistä herra K. oli saanut pyöreään, sileäksi ajeltuun päähänsä keskellä kesäistä hellettä rakentaa simaa, jota voisi käytellä palanpainikkeena itsetehtyjen ajuruoholla maustettujen verimakkaroiden ja sisälmyspadan seurana kuten vanhan ajan viikingitkin olivat tehneet palattuaan hurmeisilta sotaretkiltään. Kaipa se liittyi hänen ajatukseensa luopua rahan viettelyksestä, olemasta sen vouti ja orja maailmassa, joka kulkee kohti kadotustaan kuin Babylonin portto ikään. Vilppaat, raitishenkiset ja sakeaveriset viingit olivat eri maata kuin ristinkantajat. Ukko eli Odin oli heidän miehiään. Kuten yleisesti tiedetään, Freyja- jumalatar kulki kissojen vetämillä vaunuilla. Vain Odinin lemmikkikorpit puuttuivat K:n taloudesta, mutta eipä sillä väliä. Riitti kun herra K. raakkui käheällä äänellään vanhaa virttä:

Ah, autuas, ken armosta
Saa pahat tekons' anteeks,
Se, jonka syytä, jumala
Ei anna tulla kanteeks'.

 On olemassa käännekohtia, merkkipaaluja, joista yksittäinen vaeltaja voi laskea oman henkilökohtaisen kehityksensä tekevän mutkan, historiansa muuttuneen ja kulkeutuneen uudelle jengalle. Joillekin se on raittius, uskoon tulo tai uusia vaimoja.

Se saattoi olla hetki, jolloin uninen korpikylän poika kuuli uuden musiikkikappaleen seisoskellessaan täpötäydessä koulubussissa apaattisena, laihansitkeänä, pieniperseisenä pää juhtamaisesti riippuen ja huuli maata viistäen kuin ikälopulla kyntöruunalla sateessa. Särisevästä autoradiosta kantautui äkkiä ääni kaukaa meren takaa, kun pitkätukkaiset nuorukaiset soittivat aivan toisenlaista musiikkia.

Tämä musiikkikappale oli Beatlesien Twist and shout.

Herra K huomasi hytkyvänsä ja mörähtelevänsä särkyvällä puberteetti-ikäisen äänellään yhdessä kymmenien muiden kastuneiden, märältä koiralta tuoksahtavien koulukkaiden kanssa. Sateiseen ikävään kaamokseen syttyi valonsäde, hämärä ajatus siitä, että on muunlaistakin elämää kuin tämä arkinen nuhjaaminen kiusaantuneiden opettajien rääkättäväna ja älytön kehittymättömien pojankollien alinomainen mölinä, räkiminen, syljeskely ja isotteleva ja joutava kiroilu laihojen, näppylänaamaisten pikkutyttöjen huomion herättämiseksi. Egonalku oli kuin jäävedessä kurtistunut pili, jota piti sadattelun voimalla pullistella.

Tällainen hetki saattoi olla ensimmäinen konsertti, jossa herra K. kuuli Beethoovenin pianokonserton tai päivä jona hän jalka murtuneena makasi kotona ja sattui lukemaan ensi lauseet Camusin Sivullisesta. Oliko se aamu, jona kesä oli tullut humahtamalla ja tammukkapurolla sai sen ison, kalojen kuninkaan tai ainakin kuninkaan pojan, jota oli monta vuotta jahdannut? Vai oliko se yö, jonka herra K. vietti kesähotellin kovalla matrassilla odottaen pääsykokeiden alkua. Unta ei tahtonut saada, koska kuormureiden jyly läheisellä moottoriliikennetiellä häiritsi metsän suhinaan ja puron liplatukseen tottunutta primitiivistä korvaa.

Tiedekuntaan meno, menoaminen ja mesominen siellä olivat sitten tuttua koulunkäyntiä, pänttäämistä, rahanpuutetta ja joitakin arkoja yhteydenottoja keihin lie ollutkaan. Välillä sattui virkistäviä törmäyksiä entisiin tovereihin ja anniskelussa kuohuvan tuopin ääressä niitä menneitä, läpikuultavia aikoja oli soma kertailla. Niistä kun tuntui olevan kovin kauan, vaikka leikattiin vain vuosi tai kaksi enemmän.

Nuorena ollessa aika kuluu hitaanlaisesti, valumalla, kun se päivän iltaehtoosta saa kotkan siivet ja matka kohti lipputangon nuppia käy kiihtyvästi nopeutuen. Kaikesta mainitsemisen arvoisesta on kulunut neljäkymmentä vuotta.

Herra K, lihava, ikäpuoli miehenpullukka makaili tänä päivänä mökillään leveässä sängyssä päiväpeiton päällä sukkasillaan, saappaat potkaistuina jaloista, musta kissa rinnan päällä kuin parran jatkona toinen käsi niskan alla, toinen kissaa silittäen. Mahtavana ja varmana hän puoliunen läpi tajusi, että tämä on nyt se hänen uusi käännekohtansa, pitkä ja leveä ajan laakso, jota jatkuu ja jatkuu, kunnes loppuu. Enää ei tarvitse tvistata eikä huutaa. Riittää kun on vaan. Mihinkä se emäntäkin vilahti, olisiko marjaan mennyt. Olisi pantava saikkapannu tulelle, vaan kerkiää se kun tulee. Ei nyt jouda itse. On tärkeämpää. Oli mietittävä siman valmistusta ja kivikautisen talon rakentamista.

Sudet ja korpit olivat Odinin suojeluksessa. Korppi oli Odinin tunnus ja hänellä oli kaksi lemmikkikorppia, Hugin ja Munnin. Sudet vartioivat Odinin saleja. Simaan käytettiin hunajaa, joka oli kallista. Niinpä simaa juotiin erikoistapauksissa ja suurina juhlapäivinä.

Herra K. pohdiskeli puoliunessa, mistä saisi hunajaa.

Tenhuselta tietysti. Vanha Tenhunen oli äreä ja selvin päin pahapäinen mies, sinnikko ja luonnevikainen, oikea Kolistimen ukko. Ihmisistä hän ei juuri piitannut, mitä nyt rakasti monen värisiä lapsiaan, joita alinomaa vaihtuvat emännöitsijät hänelle laittelivat ja jättivät talon perintöä odottamaan lähtiessään takaisin kaupunkiin ja joskus vieraaseen kotimaahansa asti. Tätä asiantilaa ymmärtämättömät ja kateet naapurinmiehet ja etenkin naisväki karsastivat. Kauneudesta tai viehätysvoimasta Tenhusta ei voinut syyttää. Mies oli pitkä, laiha, kumara ja harmaa huuhkaja, jonka ison nokan varjosta pilkistivät ovelat ja elävät apinansilmät. 

 Herra K. oli joskus varovaisesti tiedustellut Tenhuselta, mikä taika hänellä oli, kun jäykkä, juron maineessa oleva talonpoika niin vetosi naisväkeen, että emännöitsijöitä saattoi väliin olla talossa kaksi kolmin kappalein ja yöaikana naapurit kuulivat villiä kiljuntaa, kun naiset mustasukkaisuuksissaan kynsivät toisiaan ja tappelivat kai Tenhusen suosiosta. Nytkin kartanolla keikutteli ja sirkutti korea, jalkava ja pyöreäperäinen neitokainen, vaikka Tenhunen kävi ravakasti kahdeksaakymmentä.

 Tenhunen tirkisteli herra K:n muhoilevaa olemusta epäluuloisesti, arvioiden tätä kuin hevoskauppias moskvitsin myyjää kunnes päätteli kysyjän, oudon tohtorin, siis melkeinpä kollegan olevan vilpittömällä mielellä ja vastasi yksikantaan:

 -Ka, rahalla.

 Enempää hän ei selitellyt vaan käänsi puheen apilankukintaan, joka oli nyt sangen suotuisa ja lupaili hyvälaatuista hunajaa hänen pienille piikkikärsilleen. Sillä vaikka Tenhunen ei juuri ulkopuolisia ihmisiä arvostanut, mehiläisiään hän rakasti koko ukonsydämensä kyllyydestä, hartaudella joka muistutti uskovaisuutta.

Kun asiaa vähän tarkemmin ajatteli, kyseessä lienee ollut ammattisalaisuus. Sen ohella, että Tenhunen tarhasi mehiläisiä, paimensi suurta eriväristä lapsilaumaansa ja oli maankuulu perinteisen tulivalkean kansan taistelulajin kaspinin eli puukkotaistelun taitaja, hän oli myös parantaja. Kun herra K. oli kerran reuvauttanut selkänsä kantoa ylös repiessään, Tenhunen oli kätevästi hoitanut sijaltaan menneen selän peukaloilla naksauttamalla ja antamalla mehiläisten pistää herra K:n herkkää nahkaa muutamalla mehiläisellä kohtiin, joita hän sanoi jollipaikoiksi. Ja kas vain, kipu katosi kuin tuuleen.

 Hunajaa simaan piti saada. Mutta vasta huomenna tai ensi viikolla. Nyt oli helle, kuumaa. Jo vain tavallinen vesi kelpasi alkuun. Ei ole asialla kiire, kun sitä ei raha hoputa. Baabelin portto se on rahalle perso, ei hän. Näihin ajatuksiin herra K. nukahti. Musta kissa rinnan päällä kuin parran jatkona pitkä kierevä häntä eleäen kehräsi ja käänsi kylkeään. Kaappikello raksutti. Yksinäinen kärpänen surisi lasissa kuin toivoa vailla.

Sekin halusi vapauteen.

Pakinaperjantai:  Raharenki