Maailma on laveampi kuin mitä navetan sontaluukusta ulos katsoessa näkee, monipolvisempi kuin viipurinrikilöiden myyjien puheet Nilsiän talvimarkkinoilla ja monella naisenpuolella on sellaista hameidensa alla, mikä saa äkkinäisen nurrupojan silmän kipeäksi ja vieläpä katkerasti itkemään, kun hän sen juonesta oikein perille pääsee. Kiperä ja reitikäs on maailma, ihmeitä ja yllätyksiä täynnä. Tälle kaikelle on kuitenkin ymmärtäjänsä, ihmisiä jotka vuorovaikutuksen metkuista ja solmuista ovat selvillä ja jotka töikseen niitä toisille kanssaeläjille järjestävät, niistä hyötyvät ja jos muuta voittoa tai tienaa ei sillä kertaa heru, saavat ainakin makeat naurut.

Simperi oli näitä miehiä. Helpompi oli hallita kapallista kirppuja kuin hänen oikukkaita mielinouteitaan, joita hänen pyöreästä päästään alituiseen singahteli samaan aikaan, kun hänen tyhmän näköinen leveä maalaisennaamansa pysyi peruslukemilla, kun hän seuraili tempaustensa seurauksia. Eräänä talvisena yönä Simperi päissään tuli ostaneeksi poron veljensä Karjalaisen kanssa; miten lie tulikin ostaneeksi tai saaneeksi tai voittaneeksi, kuka sen kaiken niin tarkasti muistaa. Jossakin oli oltu ja jonkun luo sitten menty mittariautolla. Korttia oli kai pelattu. Kotiin oli tultu kävellen, se oli varmaa.

Kun Simperi aamulla kaatoi pihlajanmarjaviiniä lasiinsa, nosti sen huulilleen ja katsoi ulos ikkunasta, poro seisoa pökötti Simperin mökin pihalla köyden päässä. Seisoi ja katsoa mollotteli isoilla silmillään ikään kuin jotain vailla. Se seisoi honteloilla jaloillaan ja sarvet sillä oli päässä. Kyseessä taisi olla koulutettu otus, koska se niin säyseästi suostui osaansa. Simperin elukkaopin tuntemus oli hataranpuoleinen. Hämeenlinnan reaalilyseossa puhuttiin kyllä sammakoista, kaloista, puumista ja tiikerien sapelihampaista, mutta poronhoidollista opastusta Simperi ei muistanut saaneensa. Epäilemättä poro oli kasvissyöjä, mutta mistä nykäiset talvella heinää ja muuta.

Vettä nyt ainakin alkuun, toimitti Karjalainen, pienikokoinen luiseva miehenkäppänä, joka varjon lailla seurasi Simperiä hänen retkillään. Karjalainen oli vähintään yhtä perehtynyt kuin Simperikin päihdyttävien väkijuomien hankkimiseen, laatimiseen, nauttimiseen ja jopa välittämiseen huonoina aikoina, kun taiteilijoiden sponsorikassa sattui ihan kerrassaan ehtymään. Karjalainen oli taiteilija jumalan armosta ja tätä Armoa kunnioittaakseen Karjalainen oli aloittanut suuritöisen ja kunnianhimoisen projektin: Pyhän Raamatun piirtämisen sarjakuvamuotoon. Työ oli hidasta, ymmärtämys ja tuki vähäistä. Meneillään oli luova tauko hankkeessa.

Simperi ja Karjalainen veivät porolle ison ämpärillisen vettä, jonka poro juoda lotki ja muonaongelman se ratkaisi itse alkamalla järsiä pensasaitaa. He ihastelivat isolla äänellä ämpärin käytännöllisyyttä, keveyttä ja aerodynaamisia ominaisuuksia. Sanotaan mitä sanotaan, yhdessä asiassa neuvostoliittolaiset ovat ylivertaisia. He ovat jumalaisia sinkkiämpäreiden laatijoita. Volga ja Zil olivat sentään autoja, tämä otkrytoje aktsionernoje obštšestvo AutoVazin uusin villitys Lada vaikuttaa vähän populistiselta viritykseltä.

Poro. Jäkälää se syö ja sitä sen pitää saada, muisteli Karjalainen kuulleensa. Jäkäläprinsessalla sitä on ja sieltä sitä löytyy, mutta mistä rahat? Jäkäläprinsessa oli nimensä mukaisesti seudun koristejäkäläbisneksen perijätär. Hänen firmansa vei tuhansia laatikollisia poronjäkälää Saksaan, jossa saksalaiset pykäsivät jäkälästä joulukoristeita, seimiasetelmia ja muuta sellaista. Saksalainen tykkää kitschistä, tuumasi Jäkäläprinsessa, mutta meille se vaan sopii. Meillä hän tarkoitti yhtiönsä pariakymmentä työntekijää ja ennen kaikkea itseään. Jäkäläprinsessa oli oppinut, sivistyneenmakuinen ja vähän herraskainen, mutta erinomaisen lämminsydäminen nainen, joka ei hylkinyt hiukan boheemeja taiteilijaystäviään ja koetti näitä  autellakin pahimmissa elämän karikoissa, joita herra paratkoon näille veljille oli varattu tavanomaista laajempi partti.

Nauruaan pidätellen hän kuunteli puhelimessa Simperin kertomusta perheeseen yäaikana putkahtaneesta porosta, jonka hoito huolestutti herrasmiehiä. Hän lupasi alkuun puolikymmentä laatikollista jäkälää, mutta vain lainaksi. Kesällä saisivat pojat tulla Hailuotoon keräämään sopivalla sadekelillä saman verran jäkälää tilalle. Poro piti saada johonkin tuottavaan työhön. Vaikkapa tavaratalojen pihalle näytille ja silloinkin muhkeita korvauksia vastaan. Vetelemään vaikka pukin muovipulkkaa marketin parkkiapaikalle. Kuin Lahtinen siinä viimeisessä rytäkässä. Ja helponhan tuo lykkää, kun ei pitkin mettiä tartte kiskoo häntä. Ei luoja laiskoja elätä, ei porojakaan, virnuili Jäkäläprinsessa, joka oli liikenaisena kokeneempi kuin itse Lenita. Hyvähän se oli hänen. Asui keskuslämmityshuoneissa ja aina kulki paremmissa vaatteissa.

Simperi närkästyi. Heidän Mikaeliaan ei näytille panna pöljien pentujen töllisteltäväksi ja siliteltäväksi. Nimen Mikael hän oli valinnut sisäisen näyn seurauksena. Ei miltään kirjailijalta lainattuna tai Mikon kaimaksi vaan merkkinä taivaasta. Sillä kuten arkkienkeli Mikael oli johdattanut kaarneet ruokkimaan Joosuaa erämaassa, oli Mikael  nyt opettamassa häntä markkinatalouden, hienommin sanoen libertaanin kapitalismin saloihin ja mahdollisuuksiin, joihin Simperi tunsi kutsumuksensa viittaavan.

Syttyi tuuma ja se toteutettiin. Karjalainen alan ammattilaisena hoiti graafisten pintojen suunnittelun, markkinoinnin ja pressin, Jäkäläprinsessa järjesti rahoituksen. Simperi johti, hoiti ja hallinnoi tuotantoyhtiötä, joka oli Mikael.

Toiminta laajeni ja kohta myytiin Finnlinesin ja Viking Linen lautoilla pääasiallisesti saksalaisille turisteille hyvään hintaan tuotetta, jonka koreissa etiketeissä todettiin monella kielellä:


 

Aitoja kuivattuja lappalaisen poron papanoita. Voidaan lisätä kylpyveteen.


 

 

Pakinaperjantai: Mestari