Pieni keltarintainen lintu sujahti avoimesta ikkunasta asumuksen katon rajaan ja alkoi liverrellä.

Usva pohjoisella suolla haihtui hitaasti. Niittyvilla tuoksui. Maaruska oli alkanut värjätä juolukanlehtiä punaiseni ja okran sävyillä. Herra K. oikaisi kaivamisesta vaivautuneen selkänsä, nojasi lapion varteen ja ajatteli harmistuneesti:
 
Näin tässä aina käy. En ehdi peitellä tuota kolmatta ruumista ennen kuin herään ja komisario pääsee jäljilleni. Hän tulee keittiööni jollain tekosyyllä sinisen virkapaidan kainalonkohdat tummina läikkinä kyselemään vointiani, harmaat siansilmät terävinä kuin poranterä. Ei hän mielistele tai teeskentele. Hän vain kuuntelee, kun kerron kaiken itsestäni. Kunnes lopulta kiusaannun ja tunnustan. Tunnustan syyllisyyteni teoista, joita en ole tehnyt. Tätä jatkuu yöstä toiseen. Juomme yhdessä olutta keittiön koivupuisen pöydän äärellä ja lopuksi nyyhkien kerron kaiken. Hän on myötätuntoinen, mutta sanoo minun tietävän, mikä hänen velvollisuutensa on. En tiedä, mikä hänen velvollisuutensa on. Minkäs teet?  
 
Keltarinta yltyi kiskomaan ylärekisteristä kaksoistrillejä ja piiskutuksia pienen kolmesataa kertaa minuutissa tikittävän, muutaman gramman painoisen linnunsydämensä kyllyydestä ja herra K. heräsi kerta kaikkiaan.
 
Hän venytteli, katsoi ulos ikkunasta lehvistön läpi ja näki joelle. Hän näki myös taustalla siintävät teräväkärkiset vuoret, joiden huipuilla oli lunta, kiemurtelevia teitä niiden rinteillä ja korkean savupylvään alituisesti huokailevan Tamboran tulivuoren yläpuolella.
 
Hän kuuli viidakon tavanomaiset äänet: lorien lörpöttelyn, kun ne hakivat kypsiä hedelmiä ja parittelivat hajamielisesti. Hän aisti alapuoleltaan leikkivien villisian porsaiden vingahtelun. Yön saalistajien äänet olivat vaimentuneet. Lehvistö ja mätänevät kasvit tuoksuivat. Auringon noustessa kostea kuumuus löi kasvoille.
 
Omalaatuinen asia on tuo syyllisyys. Kuinka ihmeessä voi kokea vuodesta toiseen tätä piinallista häpeää teosta, joka on aivan mahdoton edes muistettavaksi. Kerran hän oli tappanut unessa ketun, joka sitten osoittautuikin pieneksi pojaksi. Hän ei muistanut, kuinka sitten kävi. Kai hän suolasi sen, pani pakastimeen tai heitti mereen. Ei voi aina muistaa. Usein hän hautoi ikävää epäluuloa kotiinsa linnoittautunutta poliisimiestä kohtaan, joka aiheetta - tarkemmin muistellen hyvästä syystä -epäili hänen surmanneen ja kätkeneen suohautaan kolme rippikouluikäistä tyttöä.
 
Hän heräsi hätkähtäen ja säikähtäneenä siitä, että oli vielä hengissä, vaikka hänen paras ystävänsä ja sellikaverinsa Cheryl Chessman oli juuri puristanut hänen kättään vartijoiden lähdettyä viemään herra K:ta kaasukammioon. Viimeisen voitelun hän oli saanut Isältä, joka muistutti elävästi hänen uskonnonopettajaansa, erästä Ambomaalla lähetyssaarnaajana toiminutta Toivo ja Toivo-nimistä pappia. Hän oli kokenut kaiken tapahtuvan samoin kuin edellisinä aamuina.  
 
Herra K. tarkasteli hyvillään korkealla latvustossa sijaitsevaa viidakkomajaansa. Tämä oli sitä, mistä pienet pojat aina unelmoivat. Hän sukaisi pienen liinan takamustensa suojaksi ja heilautti itsensä muoviseen putkeen, liukumäkeen, joka johti kymmeniä metrejä alemmaksi lämpimään jokeen. Uintiretken jälkeen hän nousi terassille, jolle palveluskunta oli kattanut aamiaisen.
 
”Namo deba” hän toivotti hyvää huomenta motuksi Palalle, yönmustalle miespalvelijalleen. Tämä kertoi kuulumisia ja siitä, miten talon muu väki voi. Herra K. ajatteli monesti itsekseen, että hyvä ja luotettava neekeripalvelija on parasta, mitä valkoinen mies voi elämältä toivoa. Kun Pala iltaisin vinssasi hänet köyden ja pienellä sähkökäyttöisellä moottorilla varustetun hissituolin avulla kesäaittaansa hän tunsi ylpeyttä siitä, miten pitkälle voi päästä hengen voimin.
 
Herra K:lla oli tilallaan luola, jossa hän kylpi sentin kolikoissa, oma rautatie ja jopa kaivon pohjalle rakennettu kirkko. Ihana on elämä.
 
Kun ilta laskeutuu tropiikkiin, herra K. kiinnittää siivet selkäänsä ja lentää ulos tästä kertomuksesta.
 
 
 
Proosallista on todeta, että herra K:n paratiisi sijaitsee Vaalan ja Puolangan rajalla. Pala on somalinuorukainen, jonka herra K. pestasi Kajaanin työvoimatoimistosta ja viidakosta suuri osa on muovia. Mutta mitäpä pienistä. Selviääkö hän koskaan syyllisyydentunteestaan, on tämän kirjoittajalle edelleen tuntematon seikka.
 
Itse asiassa se on hyvin kiintoisa yksityiskohta muuten niin arkisessa elämänmenossa.
 
Eikö totta?
 
 
________________________