Näkymä herran K:n talon portailta.

 

On yö. Onneksi paistaa kuu. Maisema on sellainen kuin se tällaisilla paikoissa tapaa olla.
 
Seudun sanotaan olevan maailman omituisimpia ja suurenmoisimpia. Tasangolla on ollut vähän aikaa lumi kadoksissa. Siellä täällä vain pellon ojien pohjassa kiilui vanha kinos. Nyt on täysi talvi. Vaivoin saa vihreän, pölyisen ja epätasaisen ikkunanruudun pysymään sulana siihen hengittämällä. Se, minkä siitä näkee, palkitsee tuskin sen vaivan, minkä se tuottaa. Kun henki on ahtaalla muutenkin ja tässä vielä puhaltelemaan! Keuhkothan siinä repeytyvät ja harmaan aamutakin alle pistää.
 
Eletään laaksossa kahden kukkulajonon välissä. Kun taivas on pilvessä eikä kuu pääse esille, erottaa silmä kukkuloista vain haamumaiset muodot. Vuorenrinteet ovat vielä loivia, niiden rinteillä on viljelyksiä. On siellä kyliä ja kaupunkejakin, joista tuikkaa tulia. Mutta ihmisiä ei näy. Kaikki on niin ikävää ja surullista. Ja sitten on tuo Kolja. Mitä hänelle nyt osaisi, tällainen oppimaton maamies, hovien kiertäjä, nurkissa viihtyvä. Omillaan oleva ja itsellinen.  
 
Jo iäkäs majurinarvoinen kollegisasessori Arkan Ivanovits K. on äkäytynyt sairastamaan kuudetta viikkoa maatalossaan, joka sijaitsee Terekin oblastissa lähellä Vushni-Grotan kylää. Majuri on iloluontoinen, sileäksiajeltu viiksiniekka, leskimies ja tuhannen sielun omistaja, joka nyt on mitä surullisimmassa tilassa. Sairaus on hänet kohdannut, paha tauti tai niin hän ainakin kaikille läheisille uskottelee, itselleenkin.
 
Vaikka kumminkin ihan hyvin tietää tuon kaiken ähkimisen, voivottelun ja siunailemisen narrinpeliksi, silkaksi humbuugiksi, jota hän piruuttaan pitää näyttääkseen mieltä pojalleen, kapteeniluutnantti Konstantin Arkanovitsille, joka tuli Moskovasta kopsauttelemaan kiiltäviä saappaitaan, lupsauttelemaan kieroja välkkyviä silmiään ikävystyneesti, imeä lutkuttamaan turkkilaista savuketta pitkässä imukkeessa, jonka uskottelee olevan norsunluuta, vaikka hänen renkinsä Vasili on on sen puukolla vuollut kanan koipiluusta.
 
Ranskaa hän tankkaa ja nenäliinaan on Afasjan ollut pakko kirjailla kruunu nimikirjainten päälle, vaikka Arkan Ivanovits tietää puheiden omastakin aatelisuudestaan olevan akkain juttuja. Onneksi lähti pois eikä palaa.
 
Sillä sellainen Kolja on, haaveilija, löysäläinen, kovin enfantin.
 
Yö kuluu mietiskellessä. Mitä jos kuolema hänet nyt tapaisi? Arkan Ivanovitsia alkaa naurattaa, kun hän ajattelee hautajaisiaan. Hänpä hyppääkin arkusta, alkaa musikoiden kanssa haukata suolaista ja ottaa votkaa, ehkä tanssahdella sirmakkaa.
 
Ja niin herätetään koko koko talo aamuyöllä ja juhlat alkavat. Se on toipumisen ihme, nopea ja tahosta riippuva kuten niin moni ihmisen elämässä. Mustalainen Lvova, muuten halveksittava ihminen, mutta paljeharmonikassa täysi piru soittaa peliään niin, että sormet alkoivat halkeilla. Votka, joka on pelastanut venäläisen sielun kaikissa oloissa ei lakkaa virtaamasta tämän yön aamuna ja päivän iltana.
 
Syksyllä herra K:lle ja Afasjalle, emännöitsijälle syntyy pieni tytär, jota molemmat vanhemmat hellien rakastavat, kunnes hänet naitetaan eräälle
Petroville, jolla on hiukan maata Durassa.