Joka aamu koen tuon takaperoisen prosessin.
Kun herään levottomista unistani, joissa joko liihoittelen keimailevien naispuolisten satyyrien kanssa kukkakedoilla tai haudon ikävää epäluuloa kotiini linnoittautunutta poliisinrumilusta kohtaan, joka aiheetta -ja kun tarkemmin muistelen -aiheesta epäilee minun surmanneen ja suohautaan kätkeneen kolme rippikouluikäistä tyttöä, hätkähtäen ja säikähtäneenä siitä, että olen vielä hengissä, vaikka sellikaverini Chessman juuri puristi kättäni vartijoiden lähdettyä viemään minua kaasukammioon ja saatuani viimeisen voitelun Isältä, joka muistutti elävästi uskonnonopettajani Ambomaalla lähetyssaarnaajana toiminutta miestä, koen kaiken tapahtuvan samoin kuin edellisinä aamuina.
Tämä pastorismies nimittäin vähän karsasti ja lähetyskentällä häntä oli kuulemma sanottu Tohtori Vinosilmäksi suahilin kielellä.
Mitenkuten herättyäni ryntään töihini, raahaudun lisääntyvällä vauhdilla ja intensiteetillä kohti iltaa, jolloin syötyäni maittavan illallisen pötkähdän vuoteeseen kuin ammuttu sonni näkemään unta suohautaan kätketysitä tyttösistä ja varsinkin siitä, mitä tapahtui ennen kuin tyhmyyttäni jäin kiinni.
Minun olisi näet pitänyt lopettaa se töissä käyminen ajoissa.
