Kun olet epävarma, mumise.
Kun olet kusessa, delegoi.
Edeltävinä poliittisen konsensuksen eli yksimielisyyden aikoina on tavattu sanoa, etteivät suomalaiset poliitikot puheillaan tai kirjoituksillaan sano mitään. Eivät ainakaan sellaista minkä tavallinen kansalainen, rahvaan, äveriäistön tai prekariaatin edustaja ymmärtäisi ilman puppulausegeneraattorin tai ranskankielen tulkin apua. Poliitikkojen on katsottu edustavan perikansallista, köyhiin ja harvaan asuttuihin oloihin ja erämaihin soveltuvaa hienotunteisuutta, missä väki vaikenee kahdella kielellä karvat korvilla ja vastarannalla istuu penkillä toinen samanlainen, menee rannalle ja huutaa. Kerakkeet muodostetaan sitten saunan jälkeen hamarapuolella.
Kansa on kuitenkin kieleltään luistavaa ja sanan rieska on appoisan avointa monilla seuduilla. Lähimmäistä ja kanssamatkustajaa osataan kuvailla hyvinkin sattuvasti. Vaikkapa vartalon plastiseen sommitteluun ja gastronomiaan liittyviä vajavuuksia, vikoja ja puutteita osataan verbalisoida sujuvasti. Polvet käyvät pattisiksi, keho muistuttaa kuivaa rusinaa tai pystyyn nostettua kaljasaavia; jotkut muuttuvat trimmatuista fileenpätkistä suoraan kuivapalvatuiksi loppujalosteiksi, joku taas on luusäkki, toinen läskivasara, kolmas sohvaperuna kaikilla mausteilla. Esteettisestä ja taiteellisesta vaikutelmasta ovat suomalaisen kerkeä kieli ja notkeat aivot kehitelleet mitä värikkäimpiä ilmaisuja. Suoraan kansan karttuisasta suusta virtailee sekä ylä-, keski- että alatyylisiä kuvauksia erilaisista muotovalioista havukoista, siepoista ja tirreistä, rupsakkeista ja verkonpainoista.
Ulkomaan eläviä tunnistetaan kokemusperäisten aistihavaintojen perusteella. On vanhastaan sammakonsyöjiä, makaroonia jäystäviä taskuvarkaita, lohirosvoja ja monenmoista vasenkätistä kuikuilevaa bättre folkia, taatelintallajaa, kamelikuskia ja mokkanahkaa. Joskus historian hämärissä, aikana jonka vanhemmat ihmiset muistavat tarkasti puski rajojen yli kulttuurivirtaus, joka hupaisaa kyllä nopsaan miellettiin perisuomalaista ajattelua edustavaksi.
Alkoi tulla joistain koloistaan niitä luiskaotsaisia pojantorveloita, jotka ajelivat päänsä muliksi, karvattomaksi sinertäväksi kuulaksi, pelottelivat mummoja pimeällä ja rikkovat päissään toiselta rannalta tulleen pitsayrittäjän piskuisen kuppilan ikkunanlasit, kun silmä vältti. Jotka uhosivat suuresta suomalaisuudesta ja jotka tykkäsivät ryssän olevan parantumaton slaavi, paistoi hänen sitten kovassa eläinrasvassa, oliiviöljyssä tai tässä rypsissä, joka rassaa tukkoiset suonet auki ja lisää hyvää kolesterolia, niin että ohimoviat rytkyvät.
Urho Kekkonen oli Suomen tunnetuin skinhead ja samalla sellainen vastaansanomaton kielellä, suomen kielellä puhumisen mestari, ettei toista ole näköpiirissä. Vähäveriset eivät hänen tasolleen yllä, eivät myöskään alkeellista logiikkaa viljelevät mainostoimistojen sloganmannekiinit. UKK lienee ollut jonkinlainen isänmaan ystävä ja mahdollisesti jopa humanisti. Tästä tosin ei ole käytettävissä kuin kuulopuheita.
Tarvittiin muutama valitettava tapahtuma ystäviemme turskanpurijoiden kauniin pääkaupungin liepeillä, ennen kuin poliitikot alkoivat käyttää toisistaan sitä kieltä, johon ihmiset toisistaan arjessa ryhtyvät. Kun joku nokkamies kehuu toista vaihtolämpöiseksi ja toinen vastaa samalla mitalla on saavutettu kansallinen yhtenäisyys ja lämmin elämänriemu, joka politiikasta on ollut hukassa. Asioilla on omat nimensä ja ne ymmärtää yhtä hyvin pokeriammattilainen, sofistikoitu kenttäpastori kuin seniori-ikäinen näkövammainen Reettarouvakin.
Hyvä niin. Lisää suomen kieltä politiikkaan.
