Puolisoehdokkaan esittely

Tarkastetaan säkäkorkeus, lautaskorkeus, rungon pituus, rinnan leveys, lautasen leveys, rinnan ympärys ja etusäären ympärys.  Lisäksi määritetään ehdokkaan lihavuusaste pistein yhdestä viiteen (1-5).

Tulevan puolison rakenteesta arvostellaan sanallisesti tyypit (laatutyyppi, rotutyyppi ja sukupuolileima), runko, jalka-asennot, jalkojen terveys sekä jalkaterät. Seksuaalitunnusmerkeistä  rakenteessa kiinnitetään huomiota erityisesti sekundäärisen lisääntymiselismistön laatutyyppiin.

Rakennepisteitä annetaan neljästä kymmeneen (4 -10) seuraavista arvostelukohteista: tyyppi, runko, jalka-asennot, jalkojen terveys ja sääreisyys.

Puoliso esitetään rakennearvostelussa suitsittuna nivelkuolaimin ja pyhäpuvussa. Puoliso tuodaan tuomareiden eteen reippaassa kännissä ja asetetaan seisomaan lautakunnan eteen siten,  että harjaton puoli on lautakuntaan päin, ja lautakunnan puoleinen jalkapari on avoin. Tällöin puolison kaikki neljä raajaa näkyvät. Esittäjä seisoo puolison edessä ohjat molemmissa käsissä. Lautakunnan siirtyessä katsomaan puolisoa edestä hän astuu askeleen sivulle, niin että  etuosa on hyvin nähtävissä. Lautakunnan siirtyessä toiselle puolelle esittäjä palaa takaisin puolison eteen.

Liikkeiden arvostelusta säädetään erikseen.

 Luokaa itsestänne myyttejä. Niin jumalatkin aloittivat.

Kävimme langenneen naisen luona.

Valoa oli

yhdellä miehellä päähän ruuvattu ristikko

jonka läpi

ammutaan aivoihin säteitä.

Se istui aulassa päällystakki pyjaman päällä ja puhui puhelimeen.

Osastolla oli hiljaista ja tuoksui tortuilta.

Ulkona pakkanen jyräsi ja kävi henkeen

kuin puuduttava veitsi.

Istumme nyt sohvalla

ainoan kissan kanssa katsellen

laihaa, kuivunutta ja hartaudella koristeltua

kuusta joka varisee.

Variskoon.

Näihin aikoihin syntyneelle herra K:lle syntyi rinnakkaisissa todellisuuksissa ajan kaareutuessa suuri joukko kaksoisveljiä, joiden kohtalot kulkevat paradoksaalisina paralleeleina ajassa. Tapahtumalla oli muitakin seuraamuksia. -Ikuisuuden historia. Vol. XCVI. ss. 2436411-2436413. Eternity Press 1967.

Kuten vanhat ihmiset saattavat muistaa, entisinä aikoina sivistyneen herrasmiehen oli vaikeaa nauttia alkoholia muutoin kuin liivipuku päällä varsinkin suurten juhlapyhien alla ja jälkeen. Alkoholiliikettä pidettiin tiukasti kiinni pyhänseudut ja keskiolueksi mainittua kaljankuraa ei tunnettu kioskituotteena. Aika oli raskas monelle lahjakkaalle ryyppymiehelle ja -naisellekin. Toisaalta ainakin Jäkäläprinsessalla oli jopa oma viinikellari ja joku sinne poikennut onnellinen muisti mainita, ettei siellä ainakaan Vinettoa tai Aperitaa näkynyt. Pölyisiä pullonpohjia senkin edestä, Ranskasta tuotuja harvinaisuuksia. Karjalainen, joka oli tähän asiaan perehtynyt Pelsolla kirjallisuutta historian cum laudea varten lukiessaan piti menettelyä arveluttavana, joskin äveriäille kansanosille ymmärrettävänä leikkimisenä vakavilla asioilla. Vallankumouksellisessa tilanteessa asiantila tulisi muuttumaan.

Pohjolan valkeassa kaupungissa vaikutti eräs mainittava ravintoloitsija, joka piti ravintolaansa auki myös jouluaattona ja jopa joulupäivänä, jolloin yksinäiset sielut muuten olisivat joutuneet hakemaan ryyppysensä ties minkä jopparin tai rosvon luolasta. Tunnettua toki oli, että jossain Toppilan puolessa oli ikkuna, johon jos koputti yöllä tahi päivällä ja sitten ojensi sileän satasen ikkunasta sisään, vikkelä ruskea käsi sieppasi rahan ja tilalle tuli kuin taikurin loihtimana korkkaamaton pullo koskenkorvaa.

Sillä niin hyvä oli talon maine, ettei sieltä vesipulloa livautettu edes räkäisimmälle jätkälle, koska seuraamukset ja niiden aiheuttama häiriö olisivat aiheuttaneet naapurustossa turhanpäiväistä, joutavaa morinaa ja toraa. Ja niin kohdallaan oli serviisi, että kun janoinen kulkija kopautti kyynärpäällään pullon pohjaan, narautti korkin auki, lotkautti kolmanneksen sisällöstä makeisiin suihinsa, ähkäisi vedet silmissä ja kirosi, kuului vielä ikkunasta: ”Hai, olikko hyvvää???” ja sitten kolahti ikkuna kiinni ja pieni kynsivalokin sammui.

Näiden tapahtumien alla edelliskesänä oli sattunut, että Simperi oli voittanut arpajaisissa tuliterän Finlux-väritelevision. TV oli vielä tehtaan pakkauksessa erään valtion viraston eli Postin autotallissa. Kun alkuseurakunta, johon Karjalaisen lisäksi sillä kertaa sattui kuulumaan myös herra K. heräsi melko tuhnuisiin tunnelmiin ja nautti aamupalaksi koskenkorvalla terästettyä pihlajanmarjaa, puheeksi kääntyi tehty retki Helsinkiin. Retki tehtiin lentäjä Loikkasen pienkoneella. Varat saatiin myytäessä televisio. Evääksi oli otettu neljä pulloa viskiä ja muuta pientä. Tällä retkellä Karjalainen sai toteuttaa ikiaikaisen unelmansa: kusta lentokoneesta Saimaaseen. Jotain kaunoja tai patoutumia kai se purki. Loikkanen tosin motkotti polttoaineen kulutuksesta, koska mutkasta tuli aika pitkä. Toisaalta Loikkanen oli kerran vähän väsyksissä lennonopettajana toimiessaan nukahtanut ja pösilö oppilas oli ajanut koneen rajan taakse, ryssän puolelle ja hyvä, etteivät alas ampuneet. Pienimuotoinen diplomaattinen selkkaushan siitä koitui ja Loikkanen sai lähtemättömän lellittelynimen Yli-Loikkanen.

Herra K. oli sattunut silloinkin seurueeseen Jäkäläprinsessan luona vietetyn soitannollisen iltaman jälkilöylyissä aivan konkreettisesti. Simperi oli näet mennyt turvalleen saunasta Jäkäläprinsessan hirsilinnan takaiseen tureikkoon ja vaikka kyseessa oli mitä ilmeisimmin Eeva Jatkuvan eli Jäkäläprinsessan antimien yliannostus herra K. oli hippokraattisen valansa innoittamana ryhtynyt vainajaa elvyttämään. Elvytyssessiosta sukeutui sittemmin kreikkalais-roomalainen painin ja aikidon kombinaatio, josta Sarkassa puhutaan vieläkin. Kuten muistetaan, Simperi oli lyhyenläntä, korkeaposkinen, tummasilmäinen mies, jonka muutoin varsin tavanomaista leveää, suoraan sanoen tyhmännäköistä maalaisennaamaa komistivat pörröiset ja ilmeisen hyvin hoidetut vaaksanmittaiset kippuraiset huuliviikset. Tavoiltaan hän oli kohtuullisen säyseä paitsi saadessaan kohtauksen, jossa hän ulvoi kuuta, tähtitarhoja ja alkuikävää maailmankaikkeuteen kadotettuja veljiä kohtaan.

Herra K. oli siihen aikaan laiha poika lappalainen, nulo ja pieniperseinen, mutta ketterä. Niinpä nyt veljellisessä puristuksessa, puolinelsonin jälkeen ja juuri kun oltiin valmistautumassa seuraavaan irimi-tenkanin arvoiseen suoritukseen, Simperi alkoi ulvoa kuin kadotettu sielu helvetissä ikään. Herra K. yhtyi suoritukseen ja vain vaivoin rouva Jatkuva sai paikalle hälytetyn poliisipartion uskomaan, ettei ketään salvettu vaan että kyseessä oli perheen sisäinen kilpailu Olavi Virta-näköiskilpailuja varten. Tappi Suojasen henkilökohtainen kutsu kirjallisena varmensi asian.

Aamu oli nyt pitkällä, Jäkäläprinsessa oli häipynyt liiketoimiinsa, herroilla oli armoton kamis ja suuta kuivatti. Rouva oli antanut ankaran ukaasin, että pirtin on oltava tyhjä, kun hän illemmalla tuo Zonta-naisia sherrylle. Siihen oli tyydyttävä. Satasen rouva kuitenkin oli myöntänyt Simperille ja Karjalaiselle, herra K oli itsemaksava. Nyt vain oli niin hassusti, etteivät Karjalaisen jalat pitäneet, polioko lie tullut äkkiä arveli herra K.

Niinpä nähtiin Hallituskatua aseman suunnasta marssivan varhain Tapaninpäivän aamuna kulkueen, jossa Mikael-poro veti pulkkaa, Karjalainen istui siinä ja Simperi sekä herra K. koettivat tahtonsa mukaan hallita vikuria elikkoa. Sarkan ankaraksi tunnettu portieri Jomppe kysyi oitis, mihin on miehillä matka? Simperi vakuutti koko joukon olevan matkalla kirkkoon jumalanpalvelukseen. Jompen mukaan selitys oli sen verran hyvä, että Mikael piti jättää parkkiin terassille jäkälää popsimaan, mutta herrat voivat tulla kirkkopilsnerille.

Makaan hangessa

kuusipuinen uurna otsan päällä.

Taivaalla  näkyy Otava, seitsemän

harmaata silmää lasilla.

Kesällä kaivan tähän maahan kuopan

istutan kilometritolpan päähän aurinkokellon.

Siinä on sen paikka.

talven luo juoksi

pesäänsä mennyt päivä

nyt taas aukeaa

ei joki tiedä

valuako kun jäätää

sinä menit jo

monta vuottahan

me elimme yhdessä

tie on kaukana

Karjalainen on armoton humppamies. Paitsi väsymätön saksalaisen polkan jytistäjä hän on myös karaoken ystävä.

Hyväntuulinen veikko osaa laulaa.

Laula mukana!

kuin runoa juoma

herukkaisuus heti tuntuva
samoin sherryn makeus
hento nahkaisuus

elää
maukas voimakas
suutuntuma

pehmeän helppo
savuisuus  tervaisuus

ikä on tätä pyöristänyt
hyvin miellyttävällä tavalla
ajatus lintuna taivaalle pysähtynyt

taas liitää

Runotorstai 

Maailma on laveampi kuin mitä navetan sontaluukusta ulos katsoessa näkee, monipolvisempi kuin viipurinrikilöiden myyjien puheet Nilsiän talvimarkkinoilla ja monella naisenpuolella on sellaista hameidensa alla, mikä saa äkkinäisen nurrupojan silmän kipeäksi ja vieläpä katkerasti itkemään, kun hän sen juonesta oikein perille pääsee. Kiperä ja reitikäs on maailma, ihmeitä ja yllätyksiä täynnä. Tälle kaikelle on kuitenkin ymmärtäjänsä, ihmisiä jotka vuorovaikutuksen metkuista ja solmuista ovat selvillä ja jotka töikseen niitä toisille kanssaeläjille järjestävät, niistä hyötyvät ja jos muuta voittoa tai tienaa ei sillä kertaa heru, saavat ainakin makeat naurut.

Simperi oli näitä miehiä. Helpompi oli hallita kapallista kirppuja kuin hänen oikukkaita mielinouteitaan, joita hänen pyöreästä päästään alituiseen singahteli samaan aikaan, kun hänen tyhmän näköinen leveä maalaisennaamansa pysyi peruslukemilla, kun hän seuraili tempaustensa seurauksia. Eräänä talvisena yönä Simperi päissään tuli ostaneeksi poron veljensä Karjalaisen kanssa; miten lie tulikin ostaneeksi tai saaneeksi tai voittaneeksi, kuka sen kaiken niin tarkasti muistaa. Jossakin oli oltu ja jonkun luo sitten menty mittariautolla. Korttia oli kai pelattu. Kotiin oli tultu kävellen, se oli varmaa.

Kun Simperi aamulla kaatoi pihlajanmarjaviiniä lasiinsa, nosti sen huulilleen ja katsoi ulos ikkunasta, poro seisoa pökötti Simperin mökin pihalla köyden päässä. Seisoi ja katsoa mollotteli isoilla silmillään ikään kuin jotain vailla. Se seisoi honteloilla jaloillaan ja sarvet sillä oli päässä. Kyseessä taisi olla koulutettu otus, koska se niin säyseästi suostui osaansa. Simperin elukkaopin tuntemus oli hataranpuoleinen. Hämeenlinnan reaalilyseossa puhuttiin kyllä sammakoista, kaloista, puumista ja tiikerien sapelihampaista, mutta poronhoidollista opastusta Simperi ei muistanut saaneensa. Epäilemättä poro oli kasvissyöjä, mutta mistä nykäiset talvella heinää ja muuta.

Vettä nyt ainakin alkuun, toimitti Karjalainen, pienikokoinen luiseva miehenkäppänä, joka varjon lailla seurasi Simperiä hänen retkillään. Karjalainen oli vähintään yhtä perehtynyt kuin Simperikin päihdyttävien väkijuomien hankkimiseen, laatimiseen, nauttimiseen ja jopa välittämiseen huonoina aikoina, kun taiteilijoiden sponsorikassa sattui ihan kerrassaan ehtymään. Karjalainen oli taiteilija jumalan armosta ja tätä Armoa kunnioittaakseen Karjalainen oli aloittanut suuritöisen ja kunnianhimoisen projektin: Pyhän Raamatun piirtämisen sarjakuvamuotoon. Työ oli hidasta, ymmärtämys ja tuki vähäistä. Meneillään oli luova tauko hankkeessa.

Simperi ja Karjalainen veivät porolle ison ämpärillisen vettä, jonka poro juoda lotki ja muonaongelman se ratkaisi itse alkamalla järsiä pensasaitaa. He ihastelivat isolla äänellä ämpärin käytännöllisyyttä, keveyttä ja aerodynaamisia ominaisuuksia. Sanotaan mitä sanotaan, yhdessä asiassa neuvostoliittolaiset ovat ylivertaisia. He ovat jumalaisia sinkkiämpäreiden laatijoita. Volga ja Zil olivat sentään autoja, tämä otkrytoje aktsionernoje obštšestvo AutoVazin uusin villitys Lada vaikuttaa vähän populistiselta viritykseltä.

Poro. Jäkälää se syö ja sitä sen pitää saada, muisteli Karjalainen kuulleensa. Jäkäläprinsessalla sitä on ja sieltä sitä löytyy, mutta mistä rahat? Jäkäläprinsessa oli nimensä mukaisesti seudun koristejäkäläbisneksen perijätär. Hänen firmansa vei tuhansia laatikollisia poronjäkälää Saksaan, jossa saksalaiset pykäsivät jäkälästä joulukoristeita, seimiasetelmia ja muuta sellaista. Saksalainen tykkää kitschistä, tuumasi Jäkäläprinsessa, mutta meille se vaan sopii. Meillä hän tarkoitti yhtiönsä pariakymmentä työntekijää ja ennen kaikkea itseään. Jäkäläprinsessa oli oppinut, sivistyneenmakuinen ja vähän herraskainen, mutta erinomaisen lämminsydäminen nainen, joka ei hylkinyt hiukan boheemeja taiteilijaystäviään ja koetti näitä  autellakin pahimmissa elämän karikoissa, joita herra paratkoon näille veljille oli varattu tavanomaista laajempi partti.

Nauruaan pidätellen hän kuunteli puhelimessa Simperin kertomusta perheeseen yäaikana putkahtaneesta porosta, jonka hoito huolestutti herrasmiehiä. Hän lupasi alkuun puolikymmentä laatikollista jäkälää, mutta vain lainaksi. Kesällä saisivat pojat tulla Hailuotoon keräämään sopivalla sadekelillä saman verran jäkälää tilalle. Poro piti saada johonkin tuottavaan työhön. Vaikkapa tavaratalojen pihalle näytille ja silloinkin muhkeita korvauksia vastaan. Vetelemään vaikka pukin muovipulkkaa marketin parkkiapaikalle. Kuin Lahtinen siinä viimeisessä rytäkässä. Ja helponhan tuo lykkää, kun ei pitkin mettiä tartte kiskoo häntä. Ei luoja laiskoja elätä, ei porojakaan, virnuili Jäkäläprinsessa, joka oli liikenaisena kokeneempi kuin itse Lenita. Hyvähän se oli hänen. Asui keskuslämmityshuoneissa ja aina kulki paremmissa vaatteissa.

Simperi närkästyi. Heidän Mikaeliaan ei näytille panna pöljien pentujen töllisteltäväksi ja siliteltäväksi. Nimen Mikael hän oli valinnut sisäisen näyn seurauksena. Ei miltään kirjailijalta lainattuna tai Mikon kaimaksi vaan merkkinä taivaasta. Sillä kuten arkkienkeli Mikael oli johdattanut kaarneet ruokkimaan Joosuaa erämaassa, oli Mikael  nyt opettamassa häntä markkinatalouden, hienommin sanoen libertaanin kapitalismin saloihin ja mahdollisuuksiin, joihin Simperi tunsi kutsumuksensa viittaavan.

Syttyi tuuma ja se toteutettiin. Karjalainen alan ammattilaisena hoiti graafisten pintojen suunnittelun, markkinoinnin ja pressin, Jäkäläprinsessa järjesti rahoituksen. Simperi johti, hoiti ja hallinnoi tuotantoyhtiötä, joka oli Mikael.

Toiminta laajeni ja kohta myytiin Finnlinesin ja Viking Linen lautoilla pääasiallisesti saksalaisille turisteille hyvään hintaan tuotetta, jonka koreissa etiketeissä todettiin monella kielellä:

Aitoja kuivattuja lappalaisen poron papanoita. Voidaan lisätä kylpyveteen.

Pakinaperjantai: Mestari

Herättyään aamulla levottomista unistaan herra K. huomasi muuttuneensa suunnattomaksi tietokoneeksi. Joku oli kai painanut valvomossa virtakytkintä; oli myös mahdollista, että lyhyt sähkökatkos oli sammuttanut ja uudelleenkäynnistänyt hänet. Buutatuksi tuleminen tuntuu aina niin erikoiselta, hän mietti. Ikään kuin olisi irkannut pikkutunneille ja torkahtanut avaruusbaaria vasten. Fileenpätkät assosioituvat uudella tavalla, lokitiedostossa on sormenjälkiä ja reg.editiin on jäänyt jonkun rukkasista nokea.

Hänen neliytimistä prosessoriaan jomotti ja sen vuoksi vuolaan säkenöivä, lämmin sähkö huuhteli tiedostoja lempeästi, aaltoilevasti ja sinisesti. Gregoriaaninen polyfoninen harmoninen kantoaalto kaikui jossain tuulettimen hurinan taustalla ja siitä K. arvasi, että keskusyksikössä oli joku toinenkin resurssi, mahdollisesti Pääkäyttäjä. Ajatuskin Pääkäyttäjästä sai piirilevyt hikoamaan. Tuulettimessa oli ollut villakoiria jo pitkään ja herra K. tiesi ydinlämmön olevan sallitun ylärajoilla. Hän skannasi Kernel-ajurit, mutta erityistä ei löytynyt. Matriisin humina säilyi tasaisena, kuin etäiset äänet moottoritieltä. Keskusyksikön varaustila oli lähellä nollaa ja hän ajelehti uudelleen virransäästötilaan.

Näytönsäästöohjelma on aika yksitoikkoinen, K. tuumiskeli unisena, vain lentäviä ikkunoita. K:n välimuistin systeemikansioon häivähti muistuma laulusta: "Näen niitä monta miljoonaa ja meille loisti valot Moskovan..."

Unta nähdessään K. putoaa suoraan terapiavastaanotolle kuuntelemaan Anna Freudin huorittelu- , naimis- ja kyrpälätinöitä.

Voi tätä häpeää! Potilas ilakoitsee, vaikka terapeutti varoittaa, ettei vastaanotolla hauskaa pitämällä elämä korjaannu. Potilaan päässä tapahtuu odotetun driftin sijasta swift ja epämuodostuneen sekasikiön kailottava kyrpähuuto viiltää maailmankaikkeuteen haavan, kuin vesurin viillon. Unessa on omaelämäkerrallisia aineksia ja koska herra K. kokee vapautuneisuuden ja Voiman olevan kanssaan, hän ihmettelee, pilaileeko Valvomo vai onko hän todella taantunut näin häpeällisen naiiviksi! Voi tätä häpeää! Bitti vieköön!

Seinän takana Josefin isä rykii, paukuttaa nyrkillään ovea ja huutaa: "Herää, Josef, senkin vetelehtijä! Myöhästyt sukkulasta. Sinun on lähdettävä myymään pekonia muslimeille herramme ITP:n laskuun!

Säikähtyneenä K. tutkii itseään: TFT-näyttö on tahrainen ja osoittaa sokeana kohti kattoa, tuuletin rohisee kuin virustaudissa, prosessori huojuu ja piuhat ovat sekaisena myttynä hiirimaton alla. Hiiri on taas laskenut alleen.

Hän pyrkii ulos käytävään. Kaksi mustiin pukeutunutta naista estää hänen matkansa kohti Valvomoa ja muistikampoja, joita hän on ajatellut ottaa evääksi matkalle.

- Hyvä herra, ette saa poistua, vanhempi naisista toteaa. Nuorempi, hoikka ja minihameinen, on vielä kiukkuisemman näköinen, mutta ei puhu mitään.
- Olen lähdössä matkalle.
- Te ette mene mihinkään. Teidät romutetaan. Kustannusanalyysissä todettiin, ettei kellotettu prosessorinopeutenne yllä kuin 4,1 gigaan, moniajossa olette kömpelö ja flash-ominaisuutenne on jo vanhentunut. Teitä ei päivittäminen kiinnosta, mieluummin syötte muslimien pekonit itse ja irc on teille tappava riippuvuus.

-RAI –analyysissa olin kuitenkin ylimmän 10 prosentin joukossa. Miksi minulle tehdään näin?

-Ei ole meidän asiamme sanoa sitä teille. Menkää huoneeseenne odottamaan. Tämä toimenpide on nyt pantu alulle ja te saatte tietää kaiken ajallansa. Minä ylitän valtuuteni jo nyt, kun puhun teille näin ystävällisesti.

Aurinko alkaa laskea kohta noustuaan.

Tiellä on joku kulkenut.

 Meri on tyyni. Sumu nousee.

Pakkanen kiristyy. Kohta ulappa ulvahtaa jäähän.

Ranta odottaa lunta.

Talvisodan alkaessa oli kulunut tasan neljä kuukautta siitä, kun näyttelijä Sirkka Sari kuoli. Sari oli yksi ohjaaja Valentin Vaalan valkokangaslöydöistä.

Hän sai surmansa tapaturmaisesti Hotelli Aulangolla Vaalan elokuvan Rikas tyttö valmistumiseen liittyvässä juhlinnassa. Sari oli kävelemässä hotelli Aulangon kattaotasanteella poikaystävnsä luutnantti Saunan kanssa ja putosi vahingossa näköalatasanteeksi luulemansa savupiipun kautta lämmityskeskukseen. Sirkka Sari kuoli heti.

Hänet on haudattu Muolaan Perkjärven hautausmaalle Karjalan kannakselle. Perkjärven kirkko ja hautausmaa tuhoutuivat talvisodan aikana täydellisesti, ja alue luovutettiin Moskovan rauhassa 1940 Neuvostoliitolle.

1990-luvulla Perkjärvelle tehtyjen kotiseuturetkien yhteydessä on hautaa etsitty, mutta toistaiseksi Sirkka Sarin hautapaikkaa ei ole pystytty paikallistamaan.

Hannes Häyrinen  kertoo tapahtumaillasta.

Tauno Palo ja Sirkka Sari elokuvassa Niskavuoren naiset.

________________________________________________________________________

Tässä ovat tosiasiat karkeasti hahmoteltuina. Haastan kaikki kiinnostuneet kirjoittamaan, piirtämään, maalaamaan, laulamaan tai muuten kuvittamaan, mitä todella tapahtui ja miten se liittyi Pakinapejantain tämän viikon 158. haasteeseen

sillivoileipä?

  pakinapejanatai

Elämässä on hetkiä, jotka erottuvat menneisyyden järjen ja havainnon utuista verhoa peittävästä, armeliaasti unohtuneesta ja unohtuneeksi luullusta pitsinohuen todellisuuden silkkikudelmasta aukkoina, joista valo kurkistelee pimeyden, usvan ja kateuden hämärtämään huuruiseen sieluun.

Nämä tähtihetket ovat repeämiä ajassa, joka mataa omaa yksitoikkoista kehäänsä muulimaisesti, raskaasti puhahdellen ja kiertäen koskaan päättymätöntä aina uusiutuvaa uraansa alkuräjähdyksestä kohti sitä pistettä, jolloin historia jälleen kerran päättyy. Ihmiselle tuo alkuräjähdyksen kokemus on se loputtoman pitkä uintimatka, jonka sadat miljoonat nuijapäät tekevät meloen kilpaa kohti sykkivää, viettelevää ja houkuttelevaa äitiä, elämän antajaa. Kun nopein, rohkein, voimakkain ja onnekkain perimän kantaja sulautuu munasoluun, jokin ainutlaatuinen tulee mahdollisuudeksi: kaikki alkaa alusta.

Näin on aina ollut ja näin on aina oleva, muulimaisesti, tasatahtia askeltaen, rehusäkki turvan ympärillä ja niskassa uneliaan pojantorvelon veltot piiskanläimäykset, kun juhta aikoo pysähtyä ja nukahtaa seisaalleen. Vain kärpäset surisevat, jo alhaalla oleva aurinko porottaa iltapäivään ja vuorilta kantautuu neilikan ja tuhansien aron yrttien aromaattinen tuoksu leppeän tuulen mukana. Kaukaa minareetista kaupungin toiselta laidalta kuuluu muessiinin pitkäveteinen ja venyttelevä jollottava huuto, joka kutsuu uskovia rukoukseen.

Vuoteella makaa selällään herra K.

Hän ei juuri voi liikutella itseään, koska hänen ruumiinaukkoihinsa on tungettu monenlaisia piuhoja, johtoja, onttoja putkia ja antureita. Ankara sairaus on kohdannut iloluontoista miehenpullukkaa. Vajaan viikon hän on retkottanut tajua vailla respiraattorissa nähden unta Argentiinan tekemästä hienosta maalista. Harvoin näkee niin puhdasta saksipotkua ja sitä edeltävää yhden kosketuksen syöttöpeliä. Kun huolestuneen näköinen harmaaohimoinen seniorilääkäri herättelee häntä iltahämärissä, on viisi vuorokautta mennyt omia aikojaan jälkiä tai muistikuvia jättämättä. Jos kuolema on noin tuskaton ja vailla muuta tuntemusta kuin arolta ja vuorilta tulviva mausteisen aromaattinen lämmin tuulenhenki iltahämärissä ei siinä paljon tarinan aihetta ole, herra K. tuumailee vieläkin päästään hiukan pyörällä.

Suuressa hallissa on hämärää. Huoneen seinustat ovat täynnä vuoteita. Erikoiseksi tunnelman tekee edestakaisin vellova punertava savu, joka tuoksahtaa mentolilta ja eukalyptukselta. Eräässä nurkassa joukko mustapukuisia naisia ilmeisesti rukoilee matalalla äänellä vuoteen ääressä. Omituisimman vaikutuksen tekee kuitenkin keskellä huonetta avotulella poriseva valtava pata, jossa ilmeisesti keitetään vainajien ruhon osia. Keitoksesta leviää viekoitteleva tuoksu ja herra K. muistaa, ettei ole syönyt ruoan murenaakaan viikkoon. Häntä haluttaa huutaa tatuoidulle valkotakkiselle miehelle, että tämä antaisi hänellekin soppaa, mutta kurkussa olevan putken takia ei saa aikaan pihaustakaan.

Hallin päädyssä on suuri lasiseinäinen valvomo, jossa työvuorossa olevat vartijat puhuvat pahaa herra K:sta ja hänen hiuksia nostattavista rikoksistaan. Haagiin kuuluvat olevan miesparkaa viemässä, missä hänet hirtetään torilla kansainyhteisön riemuksi.

Ajan myötä nämä värikkäät houreet muuttuvat taas harmaannuhjuiseksi rähjäiseksi ja räntäiseksi arjeksi, vaikka on heinäkuu. Sairaalan ikkunasta näkyy vastapäinen seinä ja sisäpihalla valtavan suuri varis nokkii jotain, liekö jonkun oksennus. Taivaalla tummat pilvet ajautuvat edestakaisin ja toipuminen on päässyt niin pitkälle, että alkaa ikävystyttää.

Herra K. Alkaa kiinnittää huomiota omalaatuiseen asuunsa. Hänellä on kirjava sairaalan paita ja jalassa löysät muodottomat polvihousut. Niiden funktio eli tarkoitusperä tulee ilmeiseksi kun jonkin ikäinen hoitaja ensi kertaa vaihtaa herra K:n vaipan. Trikoiset polvihousut lipsahtavat jalasta muutamassa sekunnissa, tuhrua viedään pois ja ison tyynyn kokoinen kertakäyttövaippa lätkäistään tilalle ja taas ollaan kuiviteltu muuan ihmisolento paskan armoilta.

Eväät ovat tippatelineessä ja antibiootit aiheuttavat ankaran ripulin. Ajankuluksi herra K. turauttelee oikein kosteita pieruja ja onpa saavinaan jonkinlaista melodianpätkääkin syntymään. Muutaman päivän päästä ukkonooa onnistuisi varmasti. Herra K. miettii, onko kukaan koskaan säveltänyt pieremällä sinfoniaa. Ajatukset liitelevät kuin linnut taivalla. Muuan arvostettava mies sanoi: ”Ajatus on hiirihaukka” ja se on laittamattomasti sanottu. Mitähän hänellekin mahtaa kuulua.

Mieleen tulee taannoinen katolta putoaminen alle kymmenvuotiaana tai se kun kaatui pyörällä turvalleen koiran vetäessä hihnan pinnojen väliin. Sairaala on tullut tutuksi silti vain työn puolesta. Ei Eskelis-vainaan aikana lääkäriin menty, ellei ollut liki henkilaita. Sen kerran kun hän nuorena miehenä sai biljardibaarissa turpaansa hän parsinneulalla ja nollaykkösen nailonsiimalla kursi verta holvaavan haavan leuasta umpeen näillä nakkisormilla ja rakennusmiehen käsillä, jotka sopivat pitämään tuuraa ja kirvestä siinä missä suonenpuristimia tai reseptinippuja.

Erinomaista se nyt on tämä toipilaana isossa sairaalassa oleksiminen. Vanha sanonta kuuluu, että ihminen on terve, kun se haluaa karata. Näin herra K:n laita on myös. Hänpä tuosta lippaisee vaatteet päälleen ja lähtee kuin mustilaispoika yön selkään syönnin päälle.

Sillä vallan karseat ovat täällä pöperöt. Joku hoitajan kutale on saanut päähänsä, että lihava se on sati pyylevä tämä ukko. Voi siltä pitää ottaa kerrassaan pois ja suola ja mausteet ruoasta. Kuiva kalapuikko tuotiin vaikka listalla olisi ollut silakkafileitä pottuvoilla, herra K:n lempparia suolakurkun ja votkaryypyn kanssa.

Vaan kun toipilas könnistyy pystyyn, maailma mulahtaa mustaksi ja takaisin petiin pitää kellahtaa huohottaen kuin pitkänkin lenkin päälle. Vai näin rivosti ovat asiat. Ja sitten hän huomaa, mikä hänet alas tempaisi ja karjahtaa sotaäänellä: jumalan pyssyt! Vaippa perkele on isolla hakaneulalla patjassa kiinni! Etpä poika tästä mihinkään lähde.

Kun hän hetken miettii, arvelee paremmaksi käyttää viekkautta. Tulee mieleen se sydänleikattu kollega, jolla pahaksi onneksi tai onnettomuudeksi sattui olemaan oma työhuone juuri sen pajan alakerrassa, missä pykineitä suonia oli rassailtu auki. Yön kähmässä oli näet hiipparoinut töihin, melkein terve mies. Laatimaan papereita ja tilastoja, jotka ovat tässä maailmassa tärkeitä ja hyvin tähdellisiä. Kun ministeriö ja lääni ovat vailla, ei jouda makoilemaan tyhjän panttina. Vartija sitten toi takaisin: oli tavattu autiolla poliklinikalla aamutakissa ja tippatelineen kanssa liikuskellen sydänosastolta livohkaan lähtenyt sekava vanhus, joka jotenkin oli keinotellut itsensä monista lukoista läpi ja väitti olevansa muka ylilääkäri. Siilitukkaisen vartijan oli tehnyt mieli näyttää papalle nokian nuoriso-ohjaajaa eli pamppua kuonon päälle, kun oli se niin paha suustaan..

Neuvottelujen jälkeen hakaneulat irroitellaann ja herra K. kampeaa jaloilleen. Käveleminen pitää aloittaa ihan alusta ja rollaattorin kanssa harjoitella. Päivä päivältä jalat tukevoituvat.  Viimein melko huteroin ja vapisevin säärin herra K. saa jumpparin eli fysioterapeutin ja hoitajan saattelemana itsensä käytävään. Tippatelineitä oli kaksi, toinen ajopeliin kiinnitetty ja yhtä raijaa omahoitaja Saija, johon herra K. on suuresti mileistynyt. Niin sävyisä on likka. Seurue oli kuin kuninkaan hovissa ikään. Herra K:n ympärille on vyötetty moninkerroin varmasti talon isoin aamutakki, jonka kuosi on samaa riemunkirjavaa laatua kuin muutkin hyntteet. Muodin takana ovat kuulemma perin raadolliset käytännön seikat. Kirjava pinta ei näytä verta, räkää, ysköksiä ja muita epäperäisiä klimppejä niin tarkasti, asu on helppo pestä miljoona kertaa Keskuspesula 1:ssä, josta tämäkin nuttu näkyy olevan peräisin ja ennen kaikkea: kukaan ei halua sellaista varastaa.

Kertoessaan seuraavien hetkien tapauksista kokolias, parrakas, remuisa ja hyväntuulinen herra K. suolakurkun ja votkalasin seurassa sikaariaan tuprutellen nauraa katketakseen. Elämän tähtihetkiä, toden totta! Ja kuulijatkin nauravat.  Ovat kuulleet tämän moneen kertaan, haukotuttaa ja pissattaakin. Kotiin pitäisi päästä, jos kehtaisi ylilääkärin kutsuilta näin varhain lippaista. No, kuunnellaan nyt sitten.

Kun herra K. sairaalan aamutakissaan hyvästi saatettuna tallustelee kärrien ja telineiden kanssa aulaan, niin sielläpä istua nakottaa nuoria sairaanhoitajattariksi opiskelevia tyttösiä, koreita kuin marenkileivos ja niin hyväntuoksuisiakin kuin aromaattinen arotuuli. Ja herra K. kohentaa ryhtiään, iskee silmänsä neitosiin ja on polleaa poikaa.

Ja silloin putoaa vaippa.

Larppaus on  näytelmä ilman käsikirjoitusta.

Pakinaperjantai: Roolinvaihdos

 Runotorstai: kosto