Kuten jokainen kirjastonomistaja tietää, kirjoja on liki mahdotonta pitää järjestyksessä. Kun hakee jotakin , ei löydä hakemaansa, mutta saattaa havaita jotain minkä on luullut unohtaneensa. Etsiskelin aamuhetkenä Seppo Heikinheimon muistelmia (Mätämunan muistelmat) tarkistaakseni, tekikö kirjoittaja oman väittämänsä mukaan itsemurhan sen vuoksi, ettei jumalaa ole vai siksikö, että pesäpallo-otteluissa oli alettu tarjoilla olutta. Luullakseni molempia.

Heikinheimon kirjan sijaan käteeni sattui nyt jo edesmenneen Maria-nimisen kirjailijan teos, jonka etulehdellä on omistuskirjoitus OK:lle 6.10.197X:

Khakipukuinen punnitsee riisin huolellisesti. 

Se ei ole Ilmestyskirjan enkelten mitta. 

Se on nälän mitta, 

Pian neljäkymmentä vuotta jälkeen tuon tapahtuman, jonka muistan tarkasti kuin tutun taulun luulen ymmärtäväni, mitä kirjoittaja tarkoitti. 

Korkea kaikuva huone, talo jossa paljon ikkunoita, tupakansavun ja puhdistusaineen tuoksua, hiukan liian lämmitetyt huoneet, ahdistuksen, pelon ja vihan ääniä. Tummasilmäinen, epätoivoa huokuva hento nainen kumartuneena pöydän yli laatimaan omistuskirjoitusta uuteen menestyskirjaansa, josta hän on lapsenomaisen ylpeä ja samalla hämillään. Hänen kasvoillaan on varjo, mikä saa ne näyttämään ankarilta. Samanlaisia kasvoja näkee dokumenttifilmeissä keskitysleirivangeilla.

Meillä oli oma vankileirien saaristomme vielä 1970-luvulla. Toisinajattelijat, toisella tavalla ajattelevat ja todellisuutta omaan tapaansa hahmottavat teljettiin saarille. Nimitimme sitä pirstomielisyydeksi. Luulimme auttavamme, kun käytimme valtaa. Maria oli todellisuudessa vanki. Me, jotka olimme heidän kanssaan, vertaudumme kapoihin.

Onnellisuuden tavoittelussa on monia paradokseja. On parempi valita jalan katkeaminen kuin jatkuvasti kivulloinen polvi. On tyydyttävämpää tehdä päätös heti kuin olla pitkittyneessä epävarmuuden ja valinnan tilassa. Kyky tehdä valintoja on onnen este. Se jolla ei ole vaihtoehtoja, on tasapainosempi kuin se, jolla maailma on auki. Siksi ikääntyminen ja tie kohti väistämätöntä saa useimmat meistä rauhoittumaan. Nuori on maailman valtias ja tietää sen. OK:n ei ole vaikea tunnustaa olevansa hänelle kovasti kateellinen. Samalla hiukan vahingoniloinen. Syystä.

Tämä ei ole luovuttamista vaan sen hyväksymistä, ettei tarjottava olut pesäpallo-ottelussa aina ole urquellia, karhua tai edes lapinkultaa. Huomispäivän turvattomuus on ainoa todellisuus; ei ole muita todellisuuksia. Jos mahdollisuutta arvokkaaseen kuolemaan ei ole, tulee ongelmia. Mahdollisuus katumukseen ja häpeään on onnea. Tapojaan ei tarvitse parantaa, koska tavat ovat pintaa ja jokainen meistä on paras mahdollinen. Winnicottia varioiden on kelvollista olla riittävän hyvä itse; itselleen, itsestään käsin, itsellinen, itsekäs. Oma suu on lähempänä kuin kontin suu, sanoi mummo. Itsensä siunaaminen on siunailemista terveempää ja kun taputtaa kannustavasti omaa olkapäätään, ovat molemmat osapuolet tyytyväisiä.

Pakinaperjantai: Haaste 221. Onni-arvostus ja kiitollisuus.